Teksti: Kalevi Dadas
Matti Kukkaro astui sisään suureen tehdashalliin eikä voinut uskoa silmiään. Hänen edessään kävelevän Antti de Militantin paksut käsivarret ja kohtuuttoman suuri rinkka täyttivät miltei koko näkökentän.
”Sinä olet etsimässä rahoitettavaa”, de Militant kuiskasi. ”Tämä on varma sijoitus.”
Kukkaro katseli puolustustarvikkeita tursuavaa hallia mykistyneenä ja tärisi pelosta.
”Tämä on uusi Nokia”, de Militant aloitti ja ojensi titaanisen kätensä. ”Se tuottaa tuottamistaan ja kaatuu lopulta kilpavarusteluun ja omaan mahdottomuuteensa, mutta luo työpaikkoja ja tuottaa kultaa sen pienen hetken, jonka sinä haluat elää.”
”Skaalautuuko tämä varmasti?” Kukkaro kysyi.
”Minun varustukseni skaalautuu aina”, de Militant vakuutti ja nosti pienen Kukkaron käsivarsilleen. ”Se on muille pelote, mutta sinulle tuki ja turva.”
Hauraana titaanikäsivarsilla lepäävä Kukkaro katseli de Militantia hiljaa. Kukkaron taskussa olevan ilmastoliikkeen jäsenmaksulomakkeen terävät reunat viilsivät hänen sieluaan. De Militant huomasi, että Kukkaro ei voinut hyvin, ja laski tämän varovasti istumaan budjettipöydälle.
”Haluatko pullovettä?” de Militant kysyi.
”Kiitos”, Kukkaro sanoi. ”Minusta tuntuu, että nielussa on kuumia hiiliä.”
Kukkaro katseli vielä hetken ympärilleen ja siemaili vettä polyeteenitereftalaattipullosta.
”Millä sinä aiot ilmastokompensoida tämän?” Kukkaro kysyi värisevällä äänellä.
”Minä ratkaisen ilmastonmuutoksen aseellisesti”, de Militant sanoi hymyillen. ”Sen jälkeen ilmastokompensaatiolla ei ole enää mitään väliä.”
Kukkaro hymähti epäuskoisesti ja pudisti päätään. ”Entä jos sota loppuu?” hän kysyi.
De Militant nauroi matalasti ja taputti Kukkaroa olkapäälle. ”Ei hätää – minä myyn kaikille osapuolille.”