Ansioitunut saksalainen sosiaalihistorioitsija Jürgen Kocka on kirjoittanut lyhyen mutta asiantuntevan esityksen kapitalismin historiasta. Vaikka teoksella on pituutta vain vajaat parisataa sivua, sisältää se silti yllättävän paljon erilaisia teoreettisia näkökulmia sekä tuoretta tutkimustietoa. Lisäksi kirjan käännös on varsin sujuvaa tekstiä.
Teos jakautuu neljään varsinaiseen lukuun sekä lyhyeen yhteenvetoon. Kirjan ensimmäinen, oppihistorialliseksi luonnehdittavissa oleva luku käsittelee kapitalismin käsitteestä käytyä tieteellistä keskustelua 1800-luvulta lähtien. Kocka esittelee tässä luvussa eräiden tärkeimpien kapitalismin teoreetikkojen kuten Karl Marxin, Max Weberin, Joseph Schumpeterin, Werner Sombartin ja Karl Polanyin näkemyksiä. Kockan suhtautumistapa näihin yhteiskuntateorian klassikoihin on jossain määrin eklektinen. Hän ei suoraan tunnustaudu minkään koulukunnan edustajaksi, vaan lainaa mielestään kestävimpiä ajatuksia sieltä täältä.
Seuraavat kolme lukua sisältävät Kockan oman näkemyksen kapitalismin historiallisesta kehityksestä. Ensimmäinen näistä luvuista on omistettu keskiaikaisen kauppiaskapitalismin erittelylle. Kolmannessa luvussa Kocka käsittelee kapitalismin varhaista laajenemista 1500-luvulta lähtien. Neljännen luvun aiheena on kapitalistisen järjestelmän kehitys teollistumisen aikakaudelta nykypäiviin. Kockan tapa käsitellä aihettaan on erityisesti teoksen alkupuolella neutraaliuteen pyrkivä, mutta neljännessä luvussa kirjoitustyyli muuttuu ajoittain jossain määrin kantaaottavammaksi.
Kocka jäljittää kapitalismin varhaiset muodot keskiaikaiseen kauppiaskapitalismiin. Varhainen kauppiaskapitalismi ei vielä ollut varsinainen tuotantotapa, vaan pikemminkin saareke muuten feodalistisen tuotannon periaatteille järjestetyssä yhteiskunnassa. Kuitenkin jo tällöin syntyi tiettyjä kapitalismin myöhemmälle kehitykselle olennaisia instituutioita. Eräs näistä instituutioista on luottojärjestelmä, jonka merkitys on Kockan mukaan ollut myöhemmälle kapitalismille keskeinen.
Kockan mukaan kauppiaskapitalismi kehittyi keskiajan Euroopassa myöhemmin kuin Aasiassa. Esimerkiksi Kiinassa ja islamilaisen maailman alueella kauppiaskapitalismi kehittyi varhemmin kuin Euroopassa. Kuitenkin vain Euroopassa kehitys johti teollistumiseen ja varsinaisen kapitalistisen tuotantotavan syntyyn. Keisarillisessa Kiinassa kapitalismin saarekkeet murenivat, kun taas Euroopassa kauppiaskapitalismin ja teollistumisen välinen liitto loi pohjaa kapitalistiselle tuotantotavalle. Lopullisesti kapitalismi tunkeutui tuotantoon vasta teollistumisen myötä. Siinä missä esimerkiksi Marx painotti erityisesti keskituotannossaan kapitalismin ja teollistumisen välistä yhteyttä, Kockan mukaan teollistumisen alkaessa kapitalismilla oli takanaan jo pitkä historia.
Miksei kapitalistinen tuotantotapa vakiintunut esimerkiksi Kiinassa? Eräs syy keisarillisen Kiinan pysähtyneisyydelle löytyy Kockan mukaan maan keskusjohtoisuudesta: Politiikalle alisteinen kiinalainen kauppiaskapitalismi osoittautui heiveröiseksi, kun mahtava keskushallinto vaihtoi linjaansa. Esimerkiksi 1400-luvun alussa Kiinan poliittinen eliitti päätti lopettaa hyvin alkaneet löytöretket ja maa kääntyi yhä enenevissä määrin sisäänpäin. Eräs tärkeä juonne länsimaisen kapitalismin kehityksessä onkin Kockan mukaan ollut juuri siirtomaavalta. Kapitalistisen maailmanjärjestelmän keskuksessa tehdyt investoinnit rahoitettiin osittain juuri periferiaa alistamalla.
Siirtomaita koskevan keskustelun yhteydessä Kocka huomauttaa, että vaikka kapitalismin määritelmään yleensä liitetään ajatus vapaasta palkkatyöläisestä, on kapitalismi historiallisesti kyennyt hyödyntämään myös epävapaata työtä. Esimerkiksi siirtomaavallan aikainen plantaasitalous ja siihen kiinteästi liittynyt orjuus kehittyi Kockan mukaan pitkälti symbioosissa kapitalismin kehityksen kanssa. Samoin Itä-Euroopassa 1500-luvulta lähtien vahvistunut maaorjuus syntyi vuorovaikutuksessa kapitalistisen maailmanjärjestelmän kanssa. Kyse oli keskuksen ja periferian välisestä dialektiikasta. Vaikka arkipäivän ideologian tasolla kapitalistisen yhteiskunnan peruspiirteenä pidetäänkin yksilönvapautta, on kapitalismi historiallisena ilmiönä nojannut usein myös pakkoon ja väkivaltaan. Kuten Kocka Marxiin viitaten kirjoittaa, kapitalismi tuli maailman vereltä ja mudalta löyhkäten, koska järjestelmä on alistamisen ja väkivallan väline ja tuote.
Toisaalta siinä missä Marxille kapitalistisessa tuotantotavassa olennaista on työn ja pääoman välinen ristiriita ja rakenteellinen riisto, allekirjoittaa Kocka pikemminkin Schumpeterin näkemyksen siitä, että kapitalismi ei ole hyödyttänyt vain pientä vähemmistöä, vaan se on parantanut myös laajempien kansankerrosten elämää. Kapitalismin myötä aineellinen puute on vähentynyt ja samalla ihmisten keskimääräinen elinikä pidentynyt huimasti. Tämä on tosin asia, josta voidaan olla perustellusti myös eri mieltä. Esimerkiksi Immanuel Wallersteinin tunnetun teesin mukaan eliniän piteneminen johtuu lähes yksinomaan lapsikuolleisuuden vähenemisestä. Lapsuudesta hengissä selvinneiden elinikä ei etenkään kehittyvissä maissa ole sen korkeampi kuin ennenkään vaan pikemminkin päinvastoin.
Kockan mukaan vapauden ja valintamahdollisuuksien lisääntyminen ovat hyödyttäneet etenkin niitä, jotka eivät kuulu peritystä vauraudesta nauttivaan yläluokkaan. Toisaalta Kockan näkemystä voisi arvostella liian optimistiseksi. Elämä kapitalistisen maailmanjärjestelmän periferiassa ei edelleenkään ole helppoa tai täynnä mielenkiintoisia valintamahdollisuuksia. Lisäksi myös kapitalistisen maailmanjärjestelmän ydinalueilla elää ihmisiä, joiden tosiasialliset mahdollisuudet tehdä kapitalismin periaatteessa mahdollistamia kulutusvalintoja ovat rahan puutteesta johtuen hyvin rajallisia. Suomessakin leipäjonot ovat arkitodellisuutta kymmenille tuhansille.
Suuri osa ihmiskunnasta kuitenkin on hyötynyt kapitalismista ja teollistumisesta. Kockan mukaan teollistumisen mukanaan tuomia etuja ei olisi voitu saavuttaa ilman kapitalismia. Näin ollen kapitalismin kehittymiselle ominaisia myllerryksiä, ahdinkoja ja muodonmuutoksia on samalla pidettävä kehityksen hintana. Historiallisesti kapitalismi on moninkertaistanut ihmisten valtaosan elintason. Toisaalta kapitalismi on myös tuonut mukanaan uusia ongelmia. Kockan mukaan kapitalismin paradoksi on siinä, miten kapitalismi repii yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja poliittisia kytköksiään mutta ei kuitenkaan kykene tulemaan toimeen ilman niitä.
Arkiajattelussa markkinatalous ja valtio nähdään usein toisilleen vastakkaisina. Kockan mukaan historiallisesti valtion ja markkinoiden rakentaminen kuitenkin lankesivat yksiin. Valtiovalta on myös usein puuttunut kapitalismin toimintaan. Klassinen esimerkki on se, miten eurooppalaiset valtiot 1800-luvulla ja 1900-luvulla puuttuivat talouteen yhteiskunnallisin perustein säädelläkseen palkkatyötä. Klassisen marxilaisen kritiikin mukaanhan kapitalistinen tuotantotapa perustuu riistolle: Työvoiman käyttöarvo on vaihtoarvoa suurempi, jolloin tuotantoprosessissa syntyvä lisäarvo jää kapitalistille. Työlainsäädännön kehittämisen myötä tämän kritiikin vetovoima on kuitenkin ainakin jossain määrin heikentynyt, sillä tulonjako ainakin näyttää reilummalta. On kuitenkin selvää, ettei kapitalistinen talous toimi ilman lisäarvon tuottamista.
Kapitalismin käsite ja teoria ovat länsimaisen kokemuksen ja tutkimuksen tuotteita. Samalla kapitalismi tarkoittaa eri tutkijoille hieman eri asioita. Erilaisista teoreettisista näkökulmista käsin myös kapitalismin historia hahmottuu eri tavoin. Kocka kuvaa kapitalismin orgaanisena, historian saatossa kehittyvänä järjestelmänä, joka on pikkuhiljaa vallannut yhä suuremman osan yhteiskunnasta. Tästä näkökulmasta kapitalismia ei nähdä niinkään tuotantotapana, vaan eräänlaisena toimintalogiikkana jota sovelletaan yhteiskunnassa yhä laajemmin. Tämän näkökulman eräs ongelma on siinä, että kun painotetaan jatkuvuuksia, katkokset ja katkosten mahdollisuudet jäävät huomaamatta.
Tältä kannalta ei olekaan yllättävää, ettei kapitalismille tällä hetkellä ole Kockan mukaan näkyvissä realistisia vaihtoehtoja. Toisaalta Kockan mukaan juuri tästä syystä kapitalismin kritiikki on erityisen tärkeää. Historiallisesti kapitalismin vahvuutena on juuri sopeutumiskyky ja dynaamisuus, ja juuri kapitalismin kritiikki auttanut viemään järjestelmää parempaan suuntaan. Schumpeterin ja Polanyin ajatuksiin nojaten Kocka näkee kapitalismin potentiaalisesti destruktiivisena järjestelmänä: ”luova tuho” tai ”markkinoiden saatanallinen mylly” voivat käydä ylikierroksilla, jolloin järjestelmän uusintamisen edellytykset vaarantuvat. Ihmiskunnalle vaurautta tuottavaa kapitalismia on siis Kockan mukaan pyrittävä suojelemaan siltä itseltään. Nykyisellä uusliberalismin aikakaudella nämä muistutukset ovat erityisen ajankohtaisia.
Jürgen Kocka. Kapitalismin lyhyt historia. Gaudeamus. 2016. 174 s.