Artikkeli on julkaistu Antimilitaristissa 3/2016
Väkivaltaan uskovissa kulttuureissa, kuten Yhdysvalloissa ja Suomessa, väkivallatonta toimintaa yleisesti aliarvioidaan. Väkivallattoman toiminnan jaksot mielletään usein vain ”tehokkaan” väkivaltaisen ratkaisun esinäytökseksi. Tällainen käsitys hallitsee esimerkiksi noiden kahden maan itsenäistymisestä kirjoitettua historiaa. Onko tuloksellinen aktiivinen väkivallaton toiminta oloissamme mahdollista?
Meidän aikanamme tiedotusvälineet muovaavat kuvan olennaisesti väkivallattomista liikkeistä väkivallan dramatisoinnilla. Siihen riittää kivien heittäminen, niin palestiinalaisten ensimmäisessä Intifadassa kuin Pyhäjoen ydinvoimaleirillä.
Antipasifistinen anarkisti-ideologi Peter Gelderloos ei vain väitä väkivallatonta toimintaa tehottomaksi vaan myös vahingolliseksi, valtiota ja eri sorron muotoja vahvistavaksi teoksessaan How Nonviolence Protects the State. Gelderloos tarkoituksella samaistaa pasifismin ja väkivallattomuuden.
Väkivallaton toiminta ei kuitenkaan ole sama asia kuin väkivallattomuuden ideologia. Se on aktiivista kamppailua erilaisin keinoin pois lukien vain fyysinen väkivalta ja kenties sabotaasi. Se voi olla protestointia ja suostuttelua, yhteistyöstä kieltäytymistä tai väkivallatonta interventiota.
Väkivallaton toimintamuoto mahdollistaa laajan osallistujajoukon. Tämä puolestaan on mahdollistanut sen, että väkivallaton toiminta on vastoin yleistä ennakkoluuloa osoittautunut tehokkaammaksi ja menestyksellisemmäksi kuin väkivaltainen.
Tutkittua tietoa: tehokas muutoksen menetelmä
Wikipedia-artikkeli Nonviolent resistance antaa alustavan kuvan väkivallattoman toiminnan tehokkuudesta. Sen mukaan väkivallaton toiminta oli vuosina 1966–1999 ratkaisevassa asemassa 50 tapauksessa 67:stä, joissa autoritäärinen komento muutettiin. Artikkelissa on historiaosio, jossa on kymmeniä tapauksia kahden ja puolen vuosituhannen ajalta.
Samanlaisiin tuloksiin on omista lähtökohdistaan päätynyt mm. Freedom House lukuisia tapauksia koskevassa selvityksessään. Laaja empiirinen aineisto sisältyy myös Gene Sharpin alan klassikkoteokseen The Politics of Nonviolent Action. Perusteoksen aseman on nyttemmin saanut Erica Chenowethin ja Maria Stephanin Why Civil Resistance Works, jonka tiastollinen analyysi haastaa niin aseellisen taistelun kannattajien kuin useiden yhteiskunnallisten liikkeiden tutkijoiden oletuksia. Se kattaa 323 kampanjaa vuosien 1900 ja 2006 välillä.
Laajan aineiston avulla on ollut mahdollista testata erilaisia hypoteeseja. Vaikuttaa siltä, että väkivallattomien hallituksen vastaisten kampanjoiden onnistumisen mahdollisuudet ovat suuremmat kuin väkivaltaisten – ja myös tapauksissa joissa vastassa on raaka sortohallitus. Olosuhteita on ylikorostettu. Menestyksen avain on valituissa menetelmissä ja strategiassa.
Intuitiivisesti tuntuisi siltä, että sitäkin suuremmalla syyllä menestys riippuu valituista menetelmistä ja strategioista, kun tavoite ei ole vallankumous tai miehityksen lopettaminen vaan rajoitetumpi, kuten politiikan ja hallituksen vaihdos.
Strategia puuttuu
Tämä herättää vakavia kysymyksiä Suomessa, jossa aktivisteilla ei ole strategiaa ja keskustelu rajoittuu siihen, onko vaikutettava parlamentaarisesti vai ulkoparlamentaarisesti, tai onko yksi toimintamuoto yksin tehoton ja toinen yksin tehokas; ja kun toiset väittävät että hallitus vaihtuu vaaleissa ja toiset: eipäs kun yleislakolla.
Puuttuu strategia joka nivoisi yksittäiset kamppailut ja toimintamuodot yhteen. Tämä koskee kaikkia syvempiä yhteiskunnallisia muutoksia ajavia voimia -äärioikeistoa lukuun ottamatta- ja puolueita eritoten.
Jotta kykenisimme käyttämään väkivallattoman toiminnan potentiaalia, on esitettävä kysymys: miksi se toimii? Brian Martinin teoksessa Nonviolence Unbound kysytään tarkentaen: millä ehdoilla se toimii? Kirjoitusta voi suositella kaikille jotka haluavat kehittää poliittista strategiaa - esimerkiksi poliittista jiujitsua koskeva osuus tuo uusia näkökulmia myös asiaa harrastaneelle.
Esimerkkien luetteleminen olisi ollut toinen tapa lähestyä asiaa, mutta ehkä on parempi vain johdattaa niiden äärelle. Niin menestykset kuin tappiot vaativat joka tapauksessa analysointia, jos niillä aikoo todistaa jotain. Arvioinnin tarve koskee myös jokaista kampanjaa ja jokaista aktiota. Monipuolisen kuvan väkivallattoman toiminnan prosesseista saa War Resisters ́ Internationalin teoksesta Handbook for Nonviolent Campaigns.
Vaihtoehtojen hapuilua
Yritin Aseistakieltäytyjäliiton pamfletissa Katkelmia alistumisesta ja vastarinnasta (1998) hahmottaa väkivallattomuuskeskustelua otsikolla ”Väkivallaton toiminta, sosiaalinen puolustus, yhteiskunnallinen muutos – Vaihtoehtojen hapuilua sodanjälkeisessä Suomessa”.
Suomessa on omanlaatuisensa ilmapiiri. Jo 1900-luvun alussa muistettiin korostaa toiminnan järjestyneisyyttä, milteipä säädyllisyyttä. Vuosi 1918 ja Lapuan liike aiheuttivat traumansa.
Parlamentarismi ja järjestövaikuttaminen korostuivat, katutoiminta ja spontaanisuus eivät. Kolme yleislakkoa muodostaa tässä historiankuvassa poikkeuksen, samoin kutsuntalakoksi kutsuttu kansalaistottelemattomuus 1900-luvun alussa. Kuvaan on viime vuosina tullut uusia piirteitä: 1960-luvun alussa hyvinvointivaltion rakentamisen muutosvoimana oli laaja joukkotoiminta, kuten Päivi Uljas on väitöskirjassaan osoittanut. (Hyvinvointivaltion läpimurto, Into Kustannus 2012)
1960-luvun aatteellisen murroksen oloissa käynnistyi keskustelu väkivallattomuudesta ja siviilivastarinnasta. Ajan henkeen voi eläytyä vaikka kuuntelemalla Lapualaisoopperan loppukuoron. 1967–1971 keskustelua siviilivastarinnasta käytiin erityisen ponnekkaasti Ydin-lehdessä. Keskustelu koski paitsi puolustusratkaisua myös väkivallatonta vastarintaa yhteiskunnallisen muutoksen keinona. 1971–1975 siviilivastarinta oli jo virallisen puolustuspolitiikan selvittelyn kohteena, mutta kansalaiskeskustelu oli tyrehtynyt. Vuoden 1980 tienoilla, kylmän sodan kiristyessä monissa Euroopan maissa virisi siviilivastarintakeskustelua. Meillä vain vähän. Teemaan ei palattu edes kylmän sodan loputtua 1990-luvulla.
Syynä lienee syvä usko aseelliseen maanpuolustukseen ja militarististen ajatusmallien yleisyys. Asevelvollisuuden perustana olevien uhkakuvien hämärtyminen ja ihmisten huoli sotilaallisten ratkaisujen korostumisesta saattavat luoda maaperää uusille projekteille, mutta myyttinen usko väkivaltaan istuu lujassa.
Vuoden 1980 tienoilla käynnistyi kansalaistottelemattomuudesta keskustelu, joka muuntuneena jatkui 1990-luvun eläinoikeusliikkeen provosoimana. Keskustelu olisi voinut siirtyä tiettyjen väkivallattomien toimintatapojen oikeuttamisesta niiden tarkoituksenmukaisuuden selvittelyyn ja laajempaan näkemykseen, mutta strategiavajetta ei silloinkaan tiedostettu. Edes uusliberalismin kolmikymmenvuotinen vyörytys ei ole parantanut tilannetta vasemmalla. Väkivallattomalta toiminnalta on puuttunut tekijöitä, jotka kantaisivat sitä tulevaisuuteen.
Välttämätön osa sosiaalista muutosta
Väkivallatonta toimintametodia ei onneksi ole kokonaan hylätty. Huonompi puoli on siinä, että koko ajatus on melko tuntematon. Esimerkiksi Joukkovoima-liikkeen koko potentiaalia ei saada käyttöön keskittymällä pelkästään suurmielenosoituksiin. Liike tosin etsii jatkuvuutta ja uusia toimintatapoja. Radikaalien ay-toimijoiden tähtäimessä taas on yleislakko, mutta tie siihen on sumun peitossa. Yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävien liikkeiden pitäisi oppia niistä maista, joissa väkivallatonta toimintaa osataan soveltaa. Esimerkiksi Britannian Boycott Workfare voisi olla meillä opiksi työttömien liikkeille.
Lähiviikkoina käynnistyvä Siviilien puolustus -hanke pyrkii yhdistämään puolustuksen ja muutoksen näkökulmat. Problematiikkaa käsitellään mm. Brian Martinin teoksessa Social Defence – Social Change.
Niin kauan kuin vaihtoehtoina nähdään vain toisaalta vaalikampanjat, lobbaus, tiedottaminen ja muu perinteinen poliittinen vaikuttaminen, toisaalta äärimmäiset keinot, asiat kulkevat vanhaa latua. Joko odotetaan että seuraavat eduskuntavaalit jo pian tulisivat, tai haikaillaan yleislakkoa, osanottajamäärältään moninkertaisia mielenosoituksia, eduskuntatalon valtaamista (!) ja järjettömimmillään kansalaissotaa.
Jollemme saa ihmisiä mukaan tehokkaaseen ja innostavaan väkivallattomaan toimintaan, äärioikeisto korjaa potin kannatuksessa ja uusliberalismi hallitsemisessa.
Harkitsematon suhtautuminen väkivaltaan, esimerkiksi satunnainen esineiden heittely haittaavat tietenkin ajatusten läpisaamista ja samassa joukossa olevien mainetta, mutta se ei ole pahinta.
Paljon pahempaa on se, että taustalla oleva ajatuksen laiskuus estää löytämästä tietä muutokseen.
JUHA KELTTI
