Joku tiesi kertoa, ettei sukupuoli-identiteettini ole todellinen. Hymyilin vastaukseksi ja jatkoin työskentelyä. Tämä on omakohtainen kertomus vuodestani siviilipalveluksessa muunsukupuolisena.
Elokuussa 2018 jonotin siviilipalveluskeskuksen pihalla. Toistin mielessäni sanoja pakkotyö, epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus. En odottanut innolla uutta elämänvaihetta. En tiennyt, minne olin menossa. Kaikki tuntui epäselvältä ja väärältä. Tiesin, ettei asepalveluksen suorittaminen armeijassa tullut minun kohdallani missään vaiheessa kysymykseenkään, mutta koin kaikkien vaihtoehtojen olevan minulle sopimattomia.
Valitsin siviilipalveluksen lähinnä siksi, että halusin pienen tauon ennen yliopisto-opintojeni aloittamista. Olin jo vastaanottanut opiskelupaikan, mutta siviilipalveluksen suorittaminen opintojeni aikana tai vasta valmistumiseni jälkeen ei tuntunut minusta järkevältä. En halunnut pitkittää aloittamista yhtään enempää kuin oli tarpeen.
Yhteiskunta päälaellaan
Siviilipalvelukseen hakeutuminen tuntui kummalliselta ja epäoikeudenmukaiselta. En voinut käsittää sitä, että tasa-arvo ja väkivallattomuus asetetaan yhteiskunnassamme ihmisryhmiä eriarvoistavan maanpuolustuksen sekä pakotetun militarismin alapuolelle. En voinut käsittää sitä, että rauha merkitsee vähemmän kuin sota. Ajatukseni eivät ole muuttuneet tähänkään päivään mennessä näiden asioiden tiimoilta lainkaan. Olen edelleen sitä mieltä, että väkivallan ja militarismin tukeminen sekä sukupuolten välisten erojen korostaminen ovat nykyaikaiseksikin kuvatussa yhteiskunnassamme tarpeettomia ja haitallisia normeja, joista pitäisi päästä eroon niin pian kuin mahdollista.
Kuitenkin suurin syy sille, että koin asevelvollisuuden epäoikeudenmukaisena, johtui siitä, että olen muunsukupuolinen. Tässä vaiheessa on tärkeää korostaa, ettei minulle ole annettu ns. muunsukupuolisuus/transgender -diagnoosia, sillä en missään vaiheessa ole hakeutunut sukupuolenkorjausprosessiin. Minulla oli kuitenkin ollut jo pitkään ennen siviilipalveluksen aloittamista käsitys omasta sukupuoli-identiteetistäni, minkä vuoksi koin pakollisen asevelvollisuuden monella tapaa eriarvoistavana.
Miesten keskellä, mutta ei miesten kesken
Asetuin koulutusjaksolla luennoillamme lähinnä kuuntelijan rooliin, sillä muunsukupuolisena en millään lailla kokenut käsiteltävien aiheiden koskettavan minua henkilökohtaisesti. Luennot käsittelivät miehisyyttä monenlaisista näkökulmista. En toisaalta koe, että minua olisi koulutusjakson aikana jollakin tavalla syrjitty oman sukupuoli-identiteettini vuoksi, mutta toisaalta en tuntenut yhteenkuuluvuutta.
Luennoillamme oli kuitenkin upeaa huomata, että saimme pohtia avoimesti sitä, missä roolissa miehuus nähdään yhteiskunnassamme. Rikoimme myyttejä siitä, etteivät miehet avoimesti puhu tunteistaan. Korostimme omia hyviä puoliamme ja ominaisuuksiamme. Kenenkään meistä ei tarvinnut esittää mitään, vaikka itse pidin oikean sukupuoleni salassa muilta. Itse koulutusjakso siis ylitti odotukseni, ja tavallaan myös ymmärrän, että yksilön roolia yhteiskunnassa tarkastellaan sen aikana lähinnä miesten näkökulmasta. Meidät kaikki kuitenkin kohdattiin ja otettiin vastaan ihmisinä sen sijaan, että meidät olisi nähty ainoastaan jonkin sukupuolen edustajina.
“Ei muunsukupuolisia ihmisiä ole oikeasti olemassa”
Suoritin työpalvelujaksoni koulunkäyntiavustajana ja iltapäivätoiminnan ohjaajana eräässä helsinkiläisessä koulussa. Olin muuttanut paikkakunnalle ainoastaan kyseisen työpaikan takia, sillä halusin saada kokemusta peruskoulussa työskentelystä. Omasta peruskoulun aloitusajankohdastani oli kulunut jo reilusti aikaa, joten oletin, että tyttö-poika -asetelmista ja perinteisestä sukupuolijaottelusta olisi päästy jo hiljalleen eroon edes koulumaailmassa, mutta pian huomasin, että lasten ajattelutapoihin iskostetaan edelleen vankka ajatus siitä, että sukupuolia on vain kaksi, ja että perinteisiä sukupuolirooleja tulee edelleen pitää yllä.
On hälyttävää, että jopa ala-asteikäiset lapset omaksuvat sellaisen ajatusmallin, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat yhteiskunnallinen tabu tai voidaan asettaa naurunalaisiksi. En kokenut koulun tekevän tarpeeksi töitä tämän muuttamiseksi.
Osa huoltajista oli painottanut lapsilleen, että ‘homo’ on kirosana, ja että seksuaalivähemmistöistä ei saanut puhua julkisesti ääneen. Myös osa senaikaisista kollegoistani oli sitä mieltä, ettei muunsukupuolisia ihmisiä ole oikeasti olemassa. Muun muassa näistä syistä en halunnut tuoda sukupuoli-identiteettiäni julki työpaikallani.
Eriarvoistamisesta huolimatta positiivinen kokemus
Kokemukseni siviilipalveluksesta itsessään oli kuitenkin positiivinen. Koen vuoden olleen omalta osaltani hyödyllinen, enkä kadu päätöstäni hakeutua siviilipalvelukseen. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Suomen asevelvollisuusjärjestelmä vaatii suuria muutoksia ja sen tulisi perustua vapaaehtoisuuteen, jotta rauha ja tasa-arvo olisivat yhteiskunnassamme etusijalla.
TEKSTI: TEEMU MÖLSÄ
KUVA: MEENA LINDROOS