Lauri Nurmen kirja Jussi Halla-aho - epävirallinen elämäkerta on kuluvan vuoden mielenkiintoisimpia tietokirjoja. Syväluotaava teos valottaa Jussi Halla-ahon henkilöä,nuoruutta, perhetaustaa, ajattelua ja nousua perussuomalaisten johtoon. Samalla se on myös kiinnostava kertomus perussuomalaisten sisäisistä valtataisteluista.
Halla-ahon matka perussuomalaisissa huipentui vuonna 2017 puolueen puheenjohtajuuteen ja Timo Soinin linjalle uskollisten puolueen jäsenten syrjäyttämiseen. Samalla Halla-ahon valinta johti perussuomalaisten hajoamiseen; osa perussuomalaisten kansanedustajista seurasi Timo Soinia ja erosi puolueesta.
Halla-ahon edustama maahanmuuttovastainen ajattelu poikkeaa merkittävästi Soinin omasta populistisesta retoriikasta, jossa on korostunut vastakkainasettelu kansan syvien rivien ja eliitin välillä. Halla-ahon maahanmuuttokritiikki on Soinille vieraampaa. Sen kanssa flirttailu kostautui Soinille kesällä 2017.
Eräs Nurmen mielenkiintoisimmasta väitteistä on se, että Halla-aho ei aina ole antanut itsestään ja omasta taustastaan mediassa aivan totuudenmukaista ja kattavaa kuvaa. Lähiön alkoholistiperheen kasvatti onkin todellisuudessa vanhan kulttuurisuvun vesa – Halla-ahon äidinpuoleisesta suvusta on kirjoitettu ylioppilaaksi jo 1700-luvulta asti.
Halla-ahon perhetausta on siis jotain muuta kuin mitä hän itse on halunnut tuoda esille. Toisaalta ei tämä ole mitenkään harvinaista; suuri osa ihmisistä kertoo itsestään tarinaa ja usein tuo tarina on aikamoista valikointia faktojen suhteen.
Nurmen kirja vahvistaa näkemystä, jonka mukaan Halla-aho on poliitikkona hyvin pitkälti yhden asian mies: maahanmuuttokriitikko. Talouspoliittisilta ja sosiaalipoliittisilta näkemyksiltään Halla-aho on tiukan oikeistolainen, mutta hän ei painota tätä puolta itsestään.
Halla-aho keskittyy mieluummin puhumaan maahanmuutosta ja maahanmuuton väitetyistä ongelmista. Nurmen kirjaa lukiessa tulee mieleen, että politiikka on varsin usein keksittyjen ongelmien vatvomista. Maahanmuuttokriitikkojen kohdalla tämä tulee esille erityisen hyvin. Maahanmuuttokritiikki nimenomaan luo keinotekoisen ongelman: Monikulttuurista yhteiskuntaa ei nähdä voimavarana, vaan ongelmana.
Samalla maahanmuuttokritiikistä tulee itseään ruokkiva noidankehä. Vastakkainasetteluja eri ihmisryhmien välille on helppo luoda. Monikulttuurisesta yhteiskunnasta luopuminen vaatisi kuitenkin niin makaabereja keinoja (väestönsiirtoja, kansainvälisistä sopimuksista irtautumista jne.) että harva niitä tosissaan ajaa.
Kansanvillitsijät myös luultavasti tietävät varsin hyvin, että oikeusvaltiossa heiltä puuttuvat keinot niin kutsuttujen tavoitteidensa ajamiseen. Ei Suomesta yhtäkkiä voisi mitenkään tehdä etnisesti ja kulttuurisesti homogeenista maata – eikä Suomi ole koskaan sellainen ollutkaan.
Nurmen kirjasta on hankala löytää varsinaista kritisoitavaa. Vaikka kirjassa käsitellään varsin henkilökohtaisiakin aiheita, sävy pysyy kuitenkin asiallisena. Nurmi on tehnyt kirjan eteen todella paljon työtä. Lopputuloksena on taitavasti kirjoitettu, informatiivinen ja mukaansatempaava lukukokemus.
Näin Aseistakieltäytyjäliiton jäsenlehdessä voisi kuitenkin tuoda esille sen harmillisen seikan, että Nurmi (s.69) tuntuu pitävän hiustenleikkuun välttämistä ikään kuin heppoisena syynä valita siviilipalvelus. Asenne kielii siitä, ettei Suomessa vielä nykyisinkään oteta vakavasti miehen oikeutta keholliseen koskemattomuuteen.
Pitkät tai leikkaamattomat hiukset voivat olla tärkeä osa identiteettiä. Niihin kajoaminen on väkivaltaa – ja jo tämän väkivallan vastustaminen voi olla ihan pätevä syy valita sivari, vaikka rauhanaate olisi muuten jäänyt etäisemmäksi.
Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho – epävirallinen elämäkerta. Into Kustannus Oy. 2020. 336 sivua.
Juuso Koponen
