Palveluksesta on vapautettu erilaisin syin useita kymmeniä prosentteja miesikäluokasta jo kauan ennen 2020-lukua, jolloin nuorison heikkenevästä kunnosta ja asevelvollisuuden murenemisesta on ajoittain herätelty huolta ja moraalipaniikkia. Palveluksesta vapauttaminen, usein terveydellisin syin, onkin ollut monipuolinen työkalu, jolla on voitu ratkoa asevelvollisuusjärjestelmän näkökulmasta hankalia tapauksia.
Teksti: Aku Kervinen
Kuvitus: Paavo Tontti
Koko miesikäluokan suorittamaa “yleistä asevelvollisuutta” pidetään joskus lähes ikiaikaisena suomalaisena perinteenä, joka yhdistää isiä ja poikia sukupolvesta toiseen. Kuten monet kansalliset perinteet, sekin paljastuu lähemmässä tarkastelussa melko hiljattain juurrutetuksi instituutioksi, jonka kulta-aika kesti vain muutamia vuosikymmeniä.
Alussa oli arvonta
Suomessa on pakotettu ihmisiä sotaväkeen tavalla tai toisella viimeistään keskiajalta lähtien, mutta moderni asevelvollisuus saapui Venäjän keisarikuntaan kuuluneeseen Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1878. Sen myötä koko 20-vuotiaiden miesikäluokka määrättin vuosittain kutsuntoihin ja oli periaatteessa määrättävissä palvelukseen, mutta palveluksen suorittaneiden osuutta ikäluokasta ajatellen asevelvollisuus oli kaukana “yleisestä”. Palvelukseen nimittäin valikoitiin kutsunnoissa arpomalla vain noin joka kymmenes kutsunnanalainen.
Syy arpomiseen oli pitkälti taloudellinen: köyhässä ja harvaanasutussa agraariyhteiskunnassa laajempi osallistuminen asepalvelukseen olisi tullut liian kalliiksi valtiolle. Toisaalta arvonta oli 1800-luvun asevelvollisuusjärjestelmissä pikemminkin normi kuin poikkeus, ja on edelleen käytäntönä joissain maissa, kuten Tanskassa ja Thaimaassa.
1900-luvun alussa asevelvollisuus kriisiytyi entisestään. Sortokausien aikana Suomen armeija yritettiin nivoa tiiviimmin Venäjän armeijaan, mikä johti kutsuntalakkoihin: vuonna 1902 jopa puolet kutsunnanalaisista jätti saapumatta arvontatilaisuuksiin.. Yleislakkovuonna 1905 asevelvollisuuslaki laitettiin kokonaan jäähylle, eikä venäläistämistoimiin kohdistuneen laajan kansalaistottelemattomuuden jäljiltä asevelvollisuutta toimeenpantu Suomessa lainkaan yli vuosikymmeneen.
Vian tai kivulloisuuden vuoksi
Vaasan senaatti kaivoi tsaarinaikaisen asevelvollisuuslain naftaliinista sisällissodan tuiskeessa vuonna 1918. Päätöksen toimeenpano kuitenkin ontui. Iso osa maasta ei ollut valkoisen Suomen hallussa ensinkään, eivätkä kaikki luonnollisesti olleet innokkaita lähtemään sotaan naapureitaan vastaan. Kuten usein aiemmin ja myöhemminkin, kaikkia ei edes palvelukseen haluttu: aatteiltaan liian punaisiksi katsottuja vapautettiin poliittisesti epäluotettavina, joillain työväenluokkaisilla paikkakunnilla jopa 95 % kutsunnanalaisista.
Myös punaiset pakkovärväsivät väkeä riveihinsä ja yrittivät ottaa asevelvollisuuden käyttöön sodan loppuvaiheessa, mutta törmäsivät samantapaisiin ongelmiin kuin valkoisetkin. Lisäksi punaisten hallinto alkoi romahtaa sodan loppua kohti, eikä asevelvollisuutta siksikään toteutettu kovin tehokkaasti.
Sodan jälkeen koitti itsenäisen Suomen omien asevelvollisuuslakien säätämisen aika. Arvontaa ei enää käytetty palveluksen suorittavien valikoimiseen, mutta silti asevelvollisuuden suorittaneiden osuus oli jopa alhaisempi kuin nykyisin.
Vuoden 1919 väliaikainen ja vuoden 1922 pysyvä asevelvollisuuslaki kuvaavat vapautusperusteita lähes samoin sanoin: ensinnäkin vapautus tai ajan käsittein “helpoitus asevelvollisuuden suorittamisessa” voitiin antaa nykyiseen tapaan terveydellisin perustein:
“Se, joka kutsunnassa huolellisen tutkimisen perästä vian tai kivulloisuuden vuoksi näyttää olevan pysyväisesti kykenemätön asepalvelukseen, vapautetaan rauhanaikana palvelemasta vakinaisessa väessä mutta jääpi nostoväkeen ja voidaan sodanaikana, jos hänet uudessa katsastuksessa huomataan kykeneväksi asepalvelukseen tai puolustuslaitoksen hyväksi työskentelemään, voidaan siihen kutsua.
Jos jossakin on semmoinen paha vamma tai parantumaton tauti, että häntä ei voida missään oloissa vastamainittuihin tarkoituksiin käyttää, vapautettakoon hänet tykkänään sotapalveluksesta.”
Sairaat ja epäluotettavat
Maassa, jossa osa väestöstä kärsi aliravitsemuksesta ja iso osa väestöstä teki raskasta fyysistä työtä ilman työsuojelua, syitä terveydellisiin vapautuksiin riitti. Toisaalta myös sisällissodan aikana alkanut vapauttaminen poliittisin perustein jatkui runsaana sotienvälisenä aikana: kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä vasemmistolaisia nuoria ei haluttu kouluttaa aseiden käyttöön. Armeija laati vuosittain salassa pidettyjä selvityksiä poliittisin syin aseellisesta palveluksesta vapautettujen osuudesta: joinain vuosina esimerkiksi Helsingissä noin puolet nuorista katsottiin liian epäluotettaviksi määrättäviksi ainakaan aseelliseen palvelukseen.
Lailliset syyt vapauttamiseen vaihtelivat. Yksi syy vapauttamiseen saatiin kansalaisluottamuksen puuttumisesta: varsin yleinen rangaistus punakaarteihin ja punaisen Suomen hallintoon osallistuneille oli sisällissodan jälkeen kansalaisluottamuksen menettäminen, mikä tarkoitti myös esimerkiksi vaalikelpoisuuden ja äänioikeuden menettämistä. Vuoden 1922 asevelvollisuuslain mukaan kansalaisluottamuksensa menettäneitä ei saanut “käyttää sotapalvelukseen”.
Vapautus sotapalveluksesta ei kuitenkaan aina ollut täydellinen. Lain mukaan kansalaisluottamuksensa menettänyt tai henkilö, joka käytöksellään osoitti “ettei hän tahdo täyttää hänelle asevelvollisena tulevia velvollisuuksia” tai jota “ei katsota olevan käytettävissä asepalveluksessa”, voitiin määrätä suoraan asepalvelusta hyödyttävään työpalvelukseen. Myös varhaisia aseistakieltäytyjiä määrättiin tällaisiin tehtäviin.
Oman ongelmansa muodostivat ne aseistakieltäytyjät, jotka eivät suostuneet tekemään mitään asevoimia hyödyttävää työtä. Muun muassa aikansa tunnetuimman aseistakieltäytyjän Arndt Pekurisen kieltäytymistä tarkasteltiin myös terveydellisestä näkökulmasta: sotilasviranomaiset pakottivat hänet toistuviin vankeusrangaistuksiin ja passittivat hänet hetkeksi myös mielisairaalaan vuonna 1929. Tässä yhteydessä lääkäri myös diagnosoi hänellä jääräpäisen kieltäytymisen perusteella “vakavan rakenteellisen persoonallisuushäiriön”. Ajan standardeilla se ei kuitenkaan riittänyt vapauttamiseen, vaan vankeusrangaistukset jatkuivat.
Huippuvuosista höllennyksiin
Toisen maailmansodan katsotaan usein lieventäneen Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmeniä leimannutta poliittista vastakkainasettelua. Sodassa kaikki yhteiskuntaluokat taistelivat tällä kertaa samalla puolella, vaikka eräitä poliittisia ryhmiä, kuten aseistakieltäytyjiä ja kommunisteja istui sotavuosina vankilassa tai teloitettiin.
Sodan jälkeen poliittista epäluotettavuutta ei enää pidetty esteenä palvelukselle. Koittivat yleisen asevelvollisuuden huippuvuodet, joita edelleen tunnutaan osittain pitävän poliittisessa keskustelussa asevelvollisuuden standardina. 1940-1970-luvuilla syntyneistä asepalveluksen suoritti yli 80 %, välillä jopa 90 % miesikäluokasta.
1980-1990-luvuilla syntyneiden eli pääosin tällä vuosituhannella asepalvelusikään tulleiden joukossa palveluksen lopulta suorittaneiden määrä kuitenkin on laskenut melko nopeasti. Vuonna 1994 syntyneistä juridisista miehistä, joiden asepalvelusikä päättyi viime vuonna, asepalveluksen suoritti enää 62,4 %. Siviilipalveluksen suoritti noin 7 %, suurin osa muista vapautettiin terveydellisin syin. Juuri tämä muutos on politiikoilta ja mediassa usein kuullun huolipuheen taustalla.
Vaikka mielenterveyskriisi 2020-luvulla on tosiasia, jokin nuorison terveydentilan äkkinäinen romahdus ei ole ainoa selitys muutokselle. Asepalveluksen suorittaneiden osuuden lasku sopii hyvin yhteen Suomen sotilaallisen doktriinin muutokseen kylmän sodan päättymisen jälkeen. Armeijan resurssien painopiste päätettiin vuoden 1997 puolustuspoliittisen selonteon linjausten mukaisesti siirtää “laajamittaisen hyökkäyksen torjuntakyvyn vaalimisesta” “strategisen iskun ennaltaehkäisy- ja torjuntakyvyn luomiseen”. Sama suuntaus vallitsi sotilaallisessa suunnittelussa aina viime vuosiin saakka.
Tämän ajatuksen mukaisesti armeijan sodanajan vahvuuden kokoa supistettiin useaan otteeseen kylmän sodan vuosien 700 000:sta nykyiseen 280 000:een. Samaan aikaan reservin koossa ei kuitenkaan tapahtunut yhtä suuria muutoksia, mistä syystä reservin koko on revähtänyt yli kolminkertaiseksi suhteessa sodanajan vahvuuteen. Asepalvelukseen tulevien ikäluokat olivat yksinkertaisesti liian suuria verrattuna armeijan tarpeisiin.
Vaikuttaa selvältä, että vapauttamisen käytäntöjä höllennettiin tietoisesti, jotta palvelukseen tarvitsi määrätä vähemmän velvollisia – onhan riittävä terveys täysin sopimuksenvarainen konsepti. Tämä on linjassa Euroopan yleisen kehityksen kanssa, sillä sodanajan vahvuutta supistettiin ja yleisestä asevelvollisuudesta luovuttiin vuosituhannen vaihteen tienoilla ympäri mannerta. Suomessa muutokset tehtiin kuitenkin vähin äänin, koska miesten yleinen asevelvollisuus nautti laajaa kannatusta ja siihen koskeminen on lähes tabu. Yleinen asevelvollisuus säilytettiin paperilla, mutta käytännössä liikuttiin valikoivan asevelvollisuuden suuntaan.
Ensin vähemmässä määrin Krimin valtaus 2014 ja vielä enemmän Venäjän laajamittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 ovat muuttaneet Suomen sotilaallista suunnittelua, ja laajamittaisen maasotaan joutumista pidetään jälleen todennäköisempänä kuin vuosikymmeniin. On mahdollista, että tulevaisuudessa johtaisi myös vapautusehtojen kiristymiseen, etenkin kun ikäluokat pienenevät.
Heikkoja merkkejä tästä onkin ollut ilmassa: vuonna 2021 uutisoitiin laajasti armeijan suunnitelmasta ottaa käyttöön uusi palveluskelpoisuusluokka B2, jonka kautta palvelukseen voitaisiin määrätä myös sellaisia fyysisistä terveysvaivoista kärsiviä, jotka aiemmin olisi vapautettu. Kuitenkin tuolloin esiteltyjen suunnitelmien mukaan uuteen palveluskelpoisuusluokkaan olisi määrätty vain muutama sata henkilöä vuodessa, mikä ei olisi muuttanut kokonaiskuvaa. Kaiken lisäksi näyttää siltä, ettei tätä kokonaan uutta palveluskelpoisuusluokkaa toistaiseksi ole lanseerattu. Myöskään armeijan sodanajan vahvuutta ei ole kaikesta huolimatta kasvatettu: monien maiden lisääntyvästä varustautumisesta huolimatta Suomella on edelleen eurooppalaisessa vertailussa massiiviset asevoimat.
Vapauta ja hallitse?
Sen lisäksi, että vapautusten lisääntyminen on ollut keino hallita sotilaiden liikakoulutusta, ne ovat toimineet myös varaventtiilinä asevelvollisuusjärjestelmään kohdistuneiden paineiden purkamisessa. Jos vuosituhannen vaihteen jälkeen olisi pyritty velvoittamaan yhtä suuri osa miesikäluokasta kuin kylmän sodan huippuvuosina, voidaan olettaa, että yhteiskunnan korostunut sukupuolten tasa-arvo, yksilönvapaudet ja ihmisoikeuksien merkitys olisivat lisänneet vastarintaa järjestelmää kohtaan. Merkittävän osan asevelvollisista saadessa melko helposti vapautuksen palveluksesta henkilökohtainen kiukku systeemiä kohtaan on kuitenkin pysynyt aisoissa.
Terveydellisin syin vapauttamista on käytetty lisäksi hyvin suoraan ja tietoisesti asevelvollisuutta haastavien liikkeiden hallintaan. Eräs näistä oli Alistumattomuus-kampanja 1990-luvulla, jossa Kaj Raninen joutui useiden vankeustuomioiden kierteeseen totaalikieltäydyttyään suoraan asepalveluksesta sen sijaan, että olisi ensin hakenut siviilipalvelukseen ja kieltäytynyt sitten siitä. Armeija tarvitsi tavan lopettaa kiusallista mediahuomiota saanut ketjutuomioiden jakelu. Juha Keltti kuvaa ratkaisua teoksessa Ei sotaa ilman sotilaita (Aseistakieltäytyjäliitto, 2025): “Kun tapahtumaketjun katkaisemiseen ei ollut laillisia keinoja, puolustushallinto turvautui laittomiin. Koska se ei voinut lopettaa asevelvollisuutta Ranisen kohdalla, aihe oli tekaistava. 5.10.1992 Raninen siirrettiin kahdeksi vuodeksi E-luokkaan paremman puutteessa diagnoosilla “tarkemmin määrittelemätön psykososiaalinen häiriö.”
Raninen ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen aseistakieltäytymisen vuoksi diagnoosin saanut. Ajatuksia herättää myös se, miten Helsingin Sanomat uutisoi 14.7. tänä vuonna totaalikieltäytyjien määrän laskusta: siviilipalveluksesta kieltäytyi vuonna 2025 vain 16 henkilöä. Lehden haastattelussa siviilipalvelusjohtaja Mikko Reijonen pohti syitä ilmiöön. Hesari kirjoitti: “Hänen arvionsa mukaan pääsyy kieltäytymistapausten vähenemiselle on se, että entistä useammat potentiaaliset kieltäytyjät ovat saaneet vapautuksen palveluksesta terveydellisten syiden perusteella. — Sekä palvelusvelvolliset että viranomaiset ovat Reijosen mukaan aikaisempaa tietoisempia siitä, että kieltäytymistä harkitsevilla henkilöillä voi olla muitakin mahdollisuuksia vapautua palveluksesta kuin totaalikieltäytyminen.”
Lehdessä tästä ei mainita, mutta Aseistakieltäytyjäliiton tiedossa on, että siviilipalveluskeskus ottaa myös henkilökohtaisesti yhteyttä jokaiseen kieltäytymisilmoituksen lähettäjään ja antaa vielä tietoa terveydellisistä vapautusperusteista. Mikäli sopiva peruste yksissä tuumin löydetään, kieltäytyminen ei koskaan jatku rikostutkintaan asti. Vapautuksen myöntäminen totaalikieltäytyjälle voinee näyttäytyä viranomaisille konfliktia hillitsevänä ja kustannustehokkaana ratkaisuna. Toki tällainen käytäntö on sinänsä inhimillinen, ja vapautus saattaa olla tässä tilanteessa usein yksilölle mieluisa ratkaisu.
Lähteitä ja luettavaa:
Salomaa, Hannu 2022: Kansakunta aseissa. Tampereen yliopisto
Vuori, Tuuli 2015: Ei sotaa ilman sotilaita – Aseistakieltäytyjäliiton vuosikymmenet. Aseistakieltäytyjäliitto.
Antimilitaristi 1/2018: Kymmeniä suomalaisia aseistakieltäytyjiä teloitettiin vuonna 1918
Helsingin Sanomat 14.7.2025: Osa totaalikieltäytyjistä keksi keinon protestoida ilman rangaistuksen taakkaa
Seura 12.2.2019: Listasimme kansanedustajien sotilasarvot — Yllätystulos: upseereilla hurja yliedustus
Uusi Suomi 25.2.2025: Suomella on ongelma: Asepalveluksen suorittaa enää 62 % nuorista miehistä – Tämä grafiikka kertoo isosta muutoksesta
Linkkejä verkkoversioon:
https://share.google/emPPqbJYXkXngpxXe
https://antimilitaristi.fi/files/lehtiarkisto/LOW5_AMIL_1-181.pdf
https://trepo.tuni.fi/bitstream/handle/10024/137889/978-952-03-2339-4.pdf?sequence=2&isAllowed=y
https://www.hs.fi/suomi/art-2000011352397.html
