Uusi tutkimus valaisee aseistetun vastarinnan vaikutuksia väkivallattomaan kamppailuun ja herättää kysymyksiä Antifan toimintatavoista fasismin pysäyttämisessä. Artikkeli on julkaistu alunperin Waging Nonviolence -nettilehdessä yhteistyössä Peace Science Digestin kanssa osoitteessa: https://wagingnonviolence.org/2017/11/violent-flank-effects-strategic-na...
Artikkelin kirjoittaja Molly Wallace on toimittaja Peace Science Digest -julkaisussa ja vieraileva tutkija Portlandin osavaltion yliopiston konfliktinratkaisuohjelmassa. Hänen uudessa kirjassaan Security without Weapons: Rethinking Violence, Nonviolent Action, and Civilian Protection tutkitaan väkivallattomia tapoja suojella siviilejä sota-alueilla, keskittyen erityisesti Nonviolent Peaceforce -järjestön harjoittamaan vakivallattomaan siviilirauhanturvaamiseen Sri Lankassa. Hän on väitellyt valtiotieteen tohtoriksi Brownin yliopistossa ja on aiemmin opettanut kansainvälisen kaupan ja valtiotieteiden opinto-ohjelmissa New Hampshiren ja Brownin yliopistoissa.
Argumentti on varmasti kaikille tuttu: riippumatta siitä, miten “kivalta” väkivallattomuus kuulostaa, todellisessa maailmassa tarvitaan väkivaltaa. Tämän ajattelun mukaan väkivalta on myös tehokkaampi tapa haastaa hirmuvaltaa, kitkeä epäoikeudenmukaisuutta ja puolustautua aseistetulta vastustajalta. Mutta mitä seurauksia väkivallan lisäämisellä liikkeen strategioiden kirjoon oikeasti on?
Yhteiskunnallisen liikkeen radikaalimman siiven vaikutuksesta liikkeen kykyyn saavuttaa tavoitteitaan (radical flank effect) on heikosti tutkimustuloksia. Tutkimukset keskittyvät yleensä yksittäistapauksiin. Ne myös usein heijastelevat yleistä hämmennystä sanan radikaali merkityksestä. On esimerkiksi epäselvää, viitataanko sanalla käytettyihin metodeihin vai itse tarkoitusperiin.
Kiinnittäen täten huomiota radikaalin sijasta väkivaltaisen ryhmittymän vaikutukseen liikkeen toimintaan (violent flank effect) tutkijat Erica Chenoweth ja Kurt Schock pyrkivät selkeyttämään ja tuomaan systemaattista analyysiä pohdintoihin väkivaltaisen ryhmittymän positiivisista ja negatiivisista vaikutuksista. Vuonna 2015 Mobilization-lehdessä julkaistussa artikkelissaan he tutkivat kaikkia radikaaleja (eli “maksimalistisia”) tavoitteita omaavia väkivallattomia liikkeitä vuosilta 1900-2006 selvittääkseen, miten aseistettu vastarinta tai sen puuttuminen vaikutti liikkeiden menestymiseen. Radikaaleihin tavoitteisiin luettiin esimerkiksi “valtaapitävän kansallisen hallituksen kaataminen, itsemäärämisoikeus, itsenäistyminen tai ulkomaisen miehityksen päättäminen”. Tulokset
viittaavat siihen, ettei väkivalta yleisesti hyödytä väkivallattomia vastarintaliikkeitä.
Tähän johtopäätökseen päädyttiin testaamalla kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimustapoja käyttäen kolmea eri hypoteesia:
1) Väkivallattomat kampanjat, joihin kuuluu väkivaltainen siipi, saavuttavat tavoitteensa todennäköisemmin kuin väkivallattomat liikkeet, joissa ei esiinny väkivaltaista siipeä.
2) Väkivallattomat kampanjat joihin ei kuulu väkivaltaisia siipeä saavuttavat tavoitteensa todennäköisemmin kuin väkivallattomat kampanjat joilla on väkivaltainen siipi.
3) Väkivaltaisella siivellä ei ole vaikutusta väkivallattomien kampanjoiden onnistumisprosenttiin.
Kyseisten hypoteesien testaamiseksi tutkijat etsivät mahdollista merkitsevää suhdetta, joka tilastollisesti esiintyisi kampanjan väkivaltaisen siiven läsnäolon ja väkivallattomien kampanjoiden onnistumisen tai epäonnistumisen välillä. Tällaista suhdetta ei löytynyt, joten kahdelle ensimmäiselle hypoteesille ei löytynyt tukea. Kuten kirjoittajat huomauttavat, voi tämä tarkoittaa, ettei väkivaltaisen siiven läsnäololla ole havaittavaa vaikutusta lopputulemaan tai että vaikutuksia on molemman laatuisia ja nämä yhdessä tasapainottavat ja kumoavat toisiaan. Verrattaessa väkivallattoman liikkeen sisältä nousevien väkivaltaisten siipien vaikutuksia väkivallattoman liikkeen rinnalla kehittyvän väkivaltaisen siiven vaikutuksiin huomataan että jälkimmäinen korreloi epäonnistumisen kanssa. Tämä voi johtua siitä, että väkivaltaisen toiminnan negatiiviset vaikutukset ovat vahvempia silloin, kun väkivallaton kampanja ei pysty erottamaan itseään aseistetusta osastaan. Lisäksi tulokset osoittavat, että suuri osallistujamäärä on vahvin määräävä tekijä väkivallattoman kampanjan tavoitteiden saavuttamisessa ja että väkivaltaisen siiven olemassaololla on negatiivinen vaikutus osallistujamäärään. Täten väkivaltaisen siiven läsnäolo voi välillisesti heikentää kampanjan onnistumismahdollisuutta.
Täsmentääkseen liikkeiden väkivaltaisten siipien toimintaa yksittäistapauksissa Chenoweth ja Schock tutkivat neljää eri tapausta, joissa yhteiskunnalliseen liikkeeseen on kuulunut väkivaltaan valmis siipi: Burma vuonna 1988, Filippiinit vuosina 1983-1986, Etelä-Afrikka vuosina 1952-1961 ja Etelä-Afrikka vuosina 1983-1994. Kampanjoista kaksi saavutti tavoitteensa (Filippiinit ja Etelä-Afrikka 1983-94) ja kaksi epäonnistui (Burma ja EA 1952-61). Kahdella kampanjalla oli väkivaltainen siipi väkivallattoman liikkeen ulkopuolella (Burma ja Filippiinit) ja kahdella oli itse liikkeeseen yhdistettyjä väkivaltaisia ryhmiä (molemmat Etelä-Afrikan tapaukset).
Tutkittuaan näiden väkivallattomien liikkeiden historiaa ja niiden kanssakäyntiä aseistetun vastarinnan kanssa, tutkijat päätyivät ristiriitaisiin tuloksiin. Väkivaltaisen siiven toiminta aiheutti negatiivisia vaikutuksia kahdessa epäonnistuneessa tapauksessa, ei nettovaikutusta toisessa onnistuneessa tapauksessa (Filippiinit), ja heikko positiivinen vaikutus toisessa (myöhempi Etelä-Afrikan tapaus). Kaiken kaikkiaan todisteet väkivaltaisen toiminnan negatiivisten vaikutusten puolesta olivat kattavammat kuin positiivisten.
Tapauksessa, jossa väkivaltaisella siivellä oli heikko positiivinen vaikutus liikkeen onnistumiseen (EA 1983-1994), Chenoweth ja Schock esittävät vaikutuksen olevan luonteeltaan lähinnä symbolinen — se on energisoinut aktivisteja väkivaltaisen vastarinnan vallankumouksellisen mystiikan ympärillä — eikä siitä ollut paljoa välineellistä hyötyä apartheid-hallinnon selättämisessä, minkä lopulta saavutti väkivallaton vastarintaliike.
Kahdessa tapauksessa, joissa liikkeiden väkivaltaisilla siivillä oli negatiivisia vaikutuksia, olivat vaikutukset kuitenkin erittäin vahingollisia. Aseistetun liikkeen läsnäolo heikensi kirjoittajien mukaan muuten väkivallattomien liikkeiden onnistumismahdollisuuksia oikeuttamalla liikkeiden tukahduttamisen, demobilisoimalla sen osallistujia, muuttamalla liikkeen strategioita väkivaltaiseen suuntaan, jolloin valtiolla oli etulyöntiasema, sekä horjuttamalla hallinnon vastustajien mainetta.
Aseistettujen liikkeiden todettiin olevan selvästi kykenemättömiä suojelemaan väkivallattomia aktivisteja. Sen sijaan ne altistivat heidät suuremmalle vaaralle, sillä viranomaiset käyttivät aseistettujen toimijoiden läsnäoloa oikeutuksena laaja-alaiseen, niin väkivaltaisten kuin väkivallattomien vastarintaliikkeiden tukahdutukseen. Chenoweth ja Schock löytävät täten tapaustutkimuksista todisteita siitä, että väkivaltaiset siivet todella vaikuttavat väkivallattomien liikkeiden lopputulemiin siitä huolimatta, että aiemmat kvantitatiiviset tulokset ehdottavat toisin. Negatiiviset ja positiiviset vaikutukset näyttävät yksinkertaisesti kumoavan toisensa, kun niitä tarkastellaan yhdessä suuremman tapausmäärän kattavassa aineistossa, jossa negatiiviset vaikutukset ovat jonkin verran positiivisia vaikutuksia huomattavampia. Kirjoittajat toteavatkin, että maksimalistiset väkivallattomat kampanjat onnistuvat usein väkivaltaisista siivistään huolimatta — harvoin niiden takia.
Ajankohtainen merkitys
Siitä huolimatta, että tuore tieteellinen tutkimus osoittaa väkivallattoman vastarinnan olevan tehokasta (kts. Erica Chenoweth’n ja Maria Stephansin kirja How civil resistance works, 2011), pysyvät oletukset väkivallan tehokkuudesta — rinta rinnan sen oletetun radikaalin ja/tai vallankumouksellisen luonteen kanssa — sinnikkäästi hengissä. Kun edessä on brutaali tai häikäilemättömän ylivertainen vastustaja, ovat monet taipuvaisia uskomaan, että ainoastaan väkivallalla saadaan aikaan haluttuja muutoksia tai turvataan omaa yhteisöä ja muita aktivisteja.
Tämänkaltaista ajattelua on tavattu kaikkialla Syyriasta Venezuelaan, mutta se on päässyt valloilleen myös niiden yhdysvaltalaisten joukossa, jotka sinnittelevät Trumpin hallintoa ja valkoisen ylivallan sekä uusnatsien liikkeitä vastaan. Yhdysvaltain protesteissa ei tarvitse katsoa Antifan (antifasistiset ryhmät, jotka eivät toiminnassaan poissulje väkivaltaista konfrontaatiota) läsnäoloa kauemmas nähdäkseen toiminnassa saman logiikan — haitallisten vaikutustensa kera. Tämänkaltaiset ryhmät näkevät itsensä tarpeellisena vastustajana valkoisen ylivallan tai uusnatsien ryhmille, jotka saapuvat mielenosoituksiin aseistettuna, ja ne ovat valmiita katutaisteluun oikeistolaisten aktivistien kanssa.
Vaikka väkivaltaan vastaaminen väkivallalla -logiikka on niin laajalle levinnyt ja syvään juurtunut, että sitä voi melkein pitää intuitiivisena, on ongelma siinä, että tämänkaltainen ajattelu voimistaa oikeistolaisten narratiiveja, jotka puolestaan inspiroivat — ja oikeuttavat — heidän omia perustelujaan itsepuolustukseen. Aivan kuten väkivaltaisen siiven läsnäolo hallinnonvastaisessa väkivallattomassa liikkeessä voi tarjota valtion turvallisuusjoukoille oikeutuksen tulen avaamiseen mielenosoittajia kohti, voi se luoda samankaltaisen asetelman ei-valtiollisissa ryhmissä (mukaan lukien uusnatsi- ja valkoista ylivaltaa kannattavat ryhmät) värväämällä näihin enemmän joukkoja ja lopulta lisäämällä antirasistien ja antifasistien sekä niiden marginalisoitujen ryhmien jäsenten haavoittuvuutta, joita nämä liikkeet pyrkivät suojelemaan.
Käytännön seuraukset
Charlottesvillen viimeaikaisten tapahtumien jälkeen raivo on oikeutetusti kohdistunut uusnatseihin ja valkoisten ylivaltaa kannattaviin ryhmiin, jotka tulivat mielenosoitukseen aseistautuneina ja jopa tappoivat yhden vastamielenosoittajista. Heidän pyrkimyksensä valkoisen rodun ylivaltaan ja puhtauteen kumpuaa vihasta, pelosta ja empatian puutteesta, eikä sillä ole sijaa maassa, joka arvostaa tasa-arvoa, monimuotoisuutta ja ihmisarvoa. Heidän nousunsa tällä hetkellä ei ole mitään muuta kuin pelottavaa.
Haastaaksemme nämä ryhmät ja niiden vastenmielisen näkemyksen on meidän, jotka pidämme itseämme osana vastarintaa, kuitenkin oltava myös itsekriittisiä varsinkin suhteessa Antifan toimijoihin, jotka tulivat aseistautuineina Charlottesvilleen muuten väkivallattomien mielenosoittajien joukkoon.
Vaikka heidän työnsä väsymättä organisoida fasismin vastaista toimintaa on ihailtavaa ja välttämätöntä, näyttävät ne, jotka identifioituvat Antifaan ja sen koko taktiikoiden kirjoon, tukevan ainakin kahta virheellistä olettamusta. Ensinnäkin he olettavat, että tehokkaan toiminnan fasismia vastaan täytyy sisältää väkivaltaa, josta usein käytetään termiä ”fyysinen konfrontaatio” ja että väkivallattomuus tarkoittaa ”vuoropuhelua” tai ”normaalia politiikkaa”, jotka taas tarkoittavat suostumusta, alistumista tai yhteistyötä. Toisekseen he olettavat että väkivalta on välttämätöntä myös aktivistien ja uhattujen yhteisöjen suojelemiseksi.
Mutta itse asiassa tässä on se, mitä tiedämme viime aikojen sosiologisesta tutkimuksesta: Väkivallaton vastarinta toimii kaksi kertaa useammin kuin väkivaltainen vastarinta, kun sitä käytetään radikaaleihin tavoitteisiin, kuten autoritaarisen hallituksen kaatamiseen tai kansallisen vapautuksen saavuttamiseen (tapauksia, joissa ei ole puutetta julmista ja järjettömistä vastustajista). Lisäksi väkivallattoman vastarintastrategian tarkoituksena on analysoida ja purkaa vastustajan voimanlähteet käyttäen myös suoraa toimintaa. Lopuksi, kuten edellä Chenowethin ja Schockin tutkimuksissa todettiin, väkivallattomien aktivistien suojelemisen sijaan väkivaltainen vastarinta luo usein perusteen suuremmalle sorrolle heitä kohtaan tehden heistä vielä haavoittuvaisempia väkivallalle.
Siispä on aika eriyttää väkivalta sen ”radikaaleista” ja ”suojaavista/puolustavista” mielleyhtymistä. Sen tekemättä jättäminen ja pitäytyminen Antifan tavoin näissä vanhoissa ja väsyneissä väitteissä, että väkivalta on välttämätön vastaus, on hyvin yksinkertaisesti huono strategia. Se antaa valkoisen ylivallan kannattajille ja uusnatseille juuri sen mitä he haluavat, eli vahvistaa heidän ”me olemme sodassa” mielikuviaan vahvistaen samalla heidän liikettään. Se hämärtää mielikuvia antamalla oikeistolaisille kommentaattoreille aineistoa, kun he yrittävät vetää naurettavia moraalisia vastaavuuksia uusnatsien ja antifasististen aktivistien välille. Ja tekemällä niin he eivät ainakaan auta vähentämään valkoisten ylivallan kannattajien vaikutusvaltaa.
Lisäksi Antifan kaltaisten aseellisten elementtien jatkuvalla läsnäololla on negatiivisia vaikutuksia vastarintaan. Kolmevuotiaan lapsen äitinä minulla on henkilökohtaista kokemusta tästä. Ensinnäkin tunnen itseni entistä haavoittuvaisemmaksi ja on epätodennäköistä, että ilmaantuisin mielenosoituksiin tyttäreni kanssa. Voin vain olettaa, että monet muut — eivät vain vanhemmat — tuntevat ja toimivat samoin, mikä johtaa pienempiin osanottajamääriin liikkeessä vähentäen siten sen voimaa ja vaikutusvaltaa.
Kaikista näistä syistä, jos Antifa-aktivistit väittävät — kuten he epäilemättä tekevät — tehokkaasti haastavansa elpyvän fasismin ja valkoisten ylivallan kannattajien joukot, heidän täytyy ajatella strategisemmin ja ottaa huomioon toimintansa lyhyen ja pitkän aikavälin vaikutukset. Vaikka natsin lyöminen voi tuntua tehokkaalta toiminnalta johtuen välittömistä fyysisistä seuraamuksista, kuten jonkun verta vuotavasta nenästä tai ruumista maassa, oikeasti tärkeää on toiminnan strateginen arvo ja ulkopuolisten reaktio siihen jälkikäteen. Vahvistaako se vastustajan joukkoa — vahvistaen heidän narratiivejaan, rekrytoiden lisää jäseniä, yhdistäen heitä helpommin demonisoitavaa vastustajaa vastaan — vai heikentääkö se heitä? Vahvistaako se omaa puolta — vetäen laajemman joukon yhteisen vision omaavia aktivisteja kaikista ikäryhmistä ja sosiaaliluokista vastarintaliikkeeseen vai heikentääkö se sitä? Tuoko se mukaan aikaisemmin ulkopuolisia kolmansia osapuolia jommallekummalle puolelle vai vieraannuttaako se heidät? Näiden seikkojen, ei vastapuolen lyötyjen tai hakattujen ihmisten lukumäärän, pitäisi olla strategian onnistumisen mittari kamppailussa fasismia vastaan.
Valkoisen ylivallan ja fasismin vaara on todellinen ja panoksena on amerikkalainen demokratia ja arvot. Juuri näiden syiden vuoksi aktivistien täytyy osallistua keskusteluihin kurinalaisen väkivallattoman vastarinnan puolesta (sekä liikkeen tehokkuuden että suojelemisen vuoksi). On pohdittava strategioita, jotka tehokkaimmin vähentävät vastustajan voimaa ja saavat heidät tajuamaan, että heidän kannattamansa aate on valkoisen ylivallan fasistinen agenda. Seuraavaksi muutamia seikkoja, joita kannattaa nostaa esiin.
Ensinnäkin, vastoin yleisiä järkisyitä, joita liitetään väkivaltaiseen toimintaan, kuten väkivaltainen puolustus ja suojaus, kurinalaisella väkivallattomuudella on paremmat mahdollisuudet pitää käyttäjänsä turvassa kuin aseellisella vastarinnalla, jopa — intuition vastaisesti — väkivaltaisen vastustajan edessä. Kumpikaan vastarinnan metodi ei voi taata täydellistä turvallisuutta, mutta väkivaltainen vastarinta lisää paljon todennäköisemmin — ei vähemmän — väkivaltaa. Siitä huolimatta oletukset aseista ja niiden roolista puolustuksessa tai suojelemisessa ovat niin syvään juurtuneita, että on vaikea tuoda muita näkökohtia esille. Jos asetetaan vastakkain skenaario, jossa aseistetut vastustajat tappavat muutaman väkivallattoman aktivistin täysin väkivallattomassa liikkeessä ja skenaario, jossa vastustajat tappavat suuremman joukon aseistautumattomia aktivisteja, kun heidän joukossaan on myös aseistettuja aktivisteja, suurin osa meistä ymmärtää väkivallattomat aktivistit ensimmäisessä tapauksessa "puolustuskyvyttömiksi" ja toisessa tapauksessa "puolustetuiksi". Näin on huolimatta siitä faktasta, että aktivistit olivat itse asiassa paremmin suojattuja ensimmäisessä tapauksessa. Nämä syvään juurtuneet ja väärät olettamukset aseiden suojaavasta ja puolustuksellisesta arvosta on tuotava esille ja niitä on tutkittava kriittisesti.
Toisekseen väkivallattomassa vastarinnassa on strategista logiikkaa, josta suurin osa Antifasta ei näytä olevan tietoinen (kuten on nähtävissä Antifan nettisivuilla, jossa väitetään että "vain suosimalla itsepuolustusta, ei pelkästään keskusteluja, olemme onnistuneet pysäyttämään fasismin" tai useiden Antifa-aktivistien New York Timesissa esittämissä väitteissä, joiden mukaan meidän vastauksemme fasismiin on oltava muotoa kyllä tai ei: käytä väkivaltaa tai älä tee mitään. Väkivallaton vastarinta on kaikkea muuta kuin synonyymi "keskusteluille" tai "passiivisuudelle". Väkivallattomalla vastarinnalla on laaja keinovalikoima poistaa vastustajan voiman lähde, kuten monenlaisia häirinnän ja suoran toiminnan muotoja, ja myös saavuttaa kaksi kertaa todennäköisemmin radikaalit tavoitteensa. Toisin sanoen väkivallattoman vastarinnan menestys ei riipu siitä, että vastustaja olisi "helposti suostuteltava" tai “mukava”.
Toisin kuin valtavirta uskoo, on olemassa historiallinen todistusaineisto onnistuneesta väkivallattomasta vastarinnasta fasismia vastaan maista, jotka ovat olleet natsien miehittämiä, esimerkiksi Rosenstrasse-mielenosoitukset Berliinissä, jossa vaimot pelastivat juutalaiset miehensä, Tanskan onnistuminen juutalaisen väestön pelastamisessa, natsien nukkehallituksen vastustaminen Norjassa ja niin edelleen.
Jacques Semelinin vuoden 1993 kirja Aseettomat Hitleriä vastaan on yksi lähde, joka tutkii näitä ja myös muita tapauksia ympäri Eurooppaa. Kolmanneksi, vastarinta voi dramatisoida ja hyödyntää selvää kontrastia sen aktivistien ja valkoisten ylivallan kannattajien tai uusnatsien välisissä kohtaamisissa vain ylläpitämällä kurinalaista väkivallatonta vastarintaa. Aseistettujen huligaanien tasolle vajoaminen on heidän kohtaamistaan heidän omilla keinoillaan ja heikentää antifasisteja luovuttaen etulyöntiaseman vastapuolelle, kun media esittää Antifan väkivaltaisia mielenosoituksia.
Se antaa uskottavuutta kommentaattoreille, jotka haluavat vetää moraalisen vastaavuuden näiden kahden välille ja vieraannuttaa ihmiset, jotka muuten liittoutuisivat antifasistisen liikkeen kanssa. Viimeiseksi, väkivalta on vähemmän — ei enemmän — "radikaalia" kuin väkivallattomuus, se ei saavuta radikaaleja tavoitteita yhtä tehokkaasti ja riisuu valkoisen ylivallan kannattajat aseista epätodennäköisemmin kuin väkivallaton vastarinta. Antifan liittolaiset ovat kaukana radikaalista haasteesta fasismille. Antifan liittolaiset tekevät juuri kuten uusnatsit ja valkoisten ylivallan kannattajat toivovat heidän tekevän. Tämä juuri energisoi fasisteja, joiden liikkeen he toivovat sammuttavansa ja vahvistaa heidän "me olemme sodassa" mielikuviaan ja heidän rivejään. Vain erottamalla radikaaliuden käsitteen väkivaltaisuuden käsitteestä pääsemme eroon näistä väkivaltaiseen fasismiin annetuista automatisoituneista vastauksista, jotka eivät mitenkään minimoi tai vie voimaa uusnatseilta. Siten pystymme liikkumaan kohti strategisempaa ja tehokkaampaa toimintamuotoa, jolla on oikeasti mahdollisuus edistää monimuotoista, osallistavaa ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa.
TEKSTI: MOLLY WALLACE
KÄÄNNÖS: MEENA LINDROOS JA JARNO NISKANEN
KUVA: AMY OSBORNE/AFP VIA GETTY IMAGES
