Teksti: Vili Nurmi
Miksi ihmiset etsivät syntipukkeja, ja miksi väkivalta toistuu sukupolvesta toiseen? Ranskalaisfilosofi René Girard kehitti laajan ja provokatiivisen teorian ihmisen jäljittelevästä halusta, väkivallan noidankehästä ja uhraamisesta. Katolisena Girard löysi avaimen väkivallattomuuteen kristinuskosta. Hänen mukaansa tie rauhaan käy vasta oman väkivaltaisuutemme tunnistamisen kautta.
Oman väkivaltaisuutemme ymmärtäminen on välttämätön ehto väkivallattomuudelle. Näin ajatteli ranskalainen fundamentaaliantropologi, kulttuuriteoreetikko ja filosofi René Girard (1923–2015). Pääteoksessaan Väkivalta ja pyhä (1972) Girard esittää lähes kaiken kattavan teorian ihmisen toiminnan jäljittelevästä luonteesta, väkivallasta sekä uskontojen ja myyttien synnystä. Lopputulokseksi piirtyy pikimusta kuva ihmisluonnosta, joka ei äkkiseltään näyttäisi jättävän paljoakaan toivoa.
Girard on monilta osin haastava ja ristiriitainen ajattelija lähestyä. Hän ei tunnu asettuvan kunnolla mihinkään lokeroon 1900-luvun eurooppalaisen filosofian kentällä. Länsimaisen filosofian historiastakin vaikutteita on imetty vähän sieltä sun täältä, toki kriittisellä linssillä ja käytäntö edellä. Luettuaan Dostojevskin Karamazovin veljekset Girard omaksui katolisen uskon ja hän painotti ajattelunsa olevan läpeensä kristillistä.
Girard ei yrittänyt asettua puolueettomaksi ratkaisujen tarjoajaksi väkivallan ongelmaan, pikemminkin hänen ajattelunsa keskeisenä lähtökohtana on osoittaa miten perimmäisellä tavalla väkivalta hallitsee koko elämismaailman kirjoa. Jos Girardiin on uskominen, väkivallan ymmärtämisessä piilee väkivallattomuuden mahdollisuus.
Mimeettinen halu ja alkuperäinen väkivalta
Teoksessa Väkivalta ja pyhä Girard esittää teoriansa mimeettisestä halusta ja siitä seuraavasta syntipukkimekanismista, jonka tarkoituksena on ihmisten sisäisen väkivallan kontrolloiminen.
Teoksen esittelemät teoriat sijoittuvat primitiivisiin ihmisyhteisöihin, joskin Girard uskoo samojen väkivallan logiikoiden kummittelevan yhä modernissa maailmassa, oikeastaan entistä pahemmalla tavalla.
Mimeettisellä halulla Girard tarkoittaa ihmisten tiedostamatonta tapaa jäljitellä toisten halua: en halua kohdetta kohteen itsensä tähden vaan haluan kohdetta koska toisetkin sitä haluavat. Mimeettinen halu on Girardille eräänlainen ihmisen perisynti, joka on myös itsessään väkivaltaista, sillä mimeettisyys synnyttää kilpailua ja konflikteja ihmisten välille, halun kohteiden muuttuessa enenevissä määrin samoiksi. Asetelman kiihtyessä saapuu yhteisön keskuuteen fyysinen väkivalta. Mimeettisyyden myötä väkivaltaisuus kasvaa nopeasti. Se synnyttää noidankehän, jonka kiihtyminen on äärimmäisen aggressiivista.
Jos yhteisön jäsenet eivät toimi noidankehän pysäyttämiseksi koituu heidän kohtalokseen totaalinen tuho. Syntipukkimekanismilla Girard kuvaa ihmisten tapaa selviytyä tältä turmiolliselta väkivallalta. Yhteisö siirtää sisäisen väkivaltansa ulkopuoliseen kohteeseen. Näin väkivalta kanavoituu pieneen joukkoon tai yksilöön, jonka harteille väkivallan juurisyy voidaan sysätä ilman koston uhkaa – lopputuloksena yhteisö löytää syntipukin uhrattavaksi. Esseessään Mimesis ja Väkivalta (1977) Girard kirjoittaa:
”Uhri on nähtävä todella vastuullisena ongelmiin, jotka loppuvat, kun uhri kollektiivisesti tapetaan. Yhteisö ei voisi olla jälleen sisäisen rauhan tilassa, jos se epäilisi uhrin valtavaa kykyä pahan aiheuttamiseen. Usko tämän samaisen uhrin valtavaan kykyyn tehdä hyvää on tuon ensimmäisen uskon suora seuraus. Syntipukki näyttää sekä palauttavan rauhan että hävittävän sen”.
Syyllisenä pidetty syntipukki puhdistaa yhteisön, jonka myötä uhri saa pyhän merkityksen. Järjestyksen ja harmonian tila on kuitenkin vain väliaikaista. Mimeettinen halu tulee johtamaan uuteen kilpailuun ja väkivaltaan, rattaiden pyörittyä ympäri tarvitaan jälleen syntipukki uhrattavaksi. Näin syntipukkimekanismi päätyy noidankehän torjuessaan itse noidankehään, jossa väkivalta torjutaan väkivallalla. Uskonnot ja mytologiat Girard näkee ihmisten tapoina pyrkiä peittämään ja kontrolloimaan tätä väkivaltaa; kun väkivallan alkuperä sijoitetaan yhteisön ulkopuolelle ei omaa väkivaltaisuutta jouduta kohtaamaan.
Kristinusko ja uhrin viattomuus
Myöhemmissä teoksissaan Girardin teorioiden rinnalle yhdistyy näkyvämmin hänen dogmaattisuutta kaihtava tulkintansa kristinuskosta. Kristinusko merkitsee Girardille ennen kaikkea uhraamisen loppua, historian suurinta taitekohtaa ja väkivallattomuutta.
Girardin tulkinta Jeesuksen ristinkuolemasta poikkeaa tavanomaisesta kristillisen teologian sovitusopista, jossa Kristus sovittaa ihmiskunnan synnit uhraamalla itsensä. Giradille Kristus on kyllä uhri, mutta toisin kuin primitiivisissä uskonnoissa joissa väkivalta on peräisin Jumalalta, kärsii Jumala ihmisten aiheuttamasta väkivallasta: Jeesus on syntipukkimekanismin uhri.
Girard katsoo, ettei Jeesuksen ristinkuolema ole mahdollistanut uhraamisen loppua sen takia, että Kristus Jumalana olisi täydellinen uhri. Uhraamisen lopettaminen on tullut mahdolliseksi, koska Jeesus osoittaa uhrin olevan viaton. Kristinuskon kauneus onkin Girardille siinä, että viattomana uhrina Jeesus paljastaa ristillä ihmisten oman väkivaltaisuuden sekä tapamme ulkoistaa se; me olemme itse syntipukittelijoina syyllisiä väkivaltaan, eivät viattomat uhrit, jotka olemme leimanneet syntipukeiksi. Girard ajatteleekin, että ristinkuoleman jälkeen ihmiset eivät enää voi tosissaan uskoa uhrin pahuuteen. Usko oli kuitenkin välttämätön vaatimus uhrikuoleman tuomalle rauhalle.
Samalla uhrin perspektiivistä kirjoitetut evankeliumit ja Jeesuksen opetukset luovat väkivallattomuuden etiikkaa, joka irrottautuu mimeettisestä halusta. Uusi testamentti esittää väkivallattoman Jumalan, joka paljastaa ihmisten väkivaltaisuuden, sillä emme siihen itse kyenneet. Uskontokriittisestä filosofiastaan huolimatta Girard siis katsoo, että kristinusko antaa avaimet väkivallattomuuteen. Mimeettisestä halusta seuraava turmiollinen väkivalta ja uhraaminen voidaan korvata lähimmäisen rakkaudella, väkivaltaisten jumalien korvautuessa rakastavalla Jumalalla, joka on väkivallaton par excellence.
Taistelu väkivallattomuuden puolesta
Väkivaltaisuudet eivät kristinuskon myötä ole kuitenkaan vähentyneet. Vaikka syntipukkimekanismi oli ihmisten valheellinen keino kitkeä väkivalta väkivallalla, onnistui se silti Girardin mukaan kontrolloimaan ihmisten väkivaltaisuutta.
Myöhäistuotannossaan Girard on luonnehtikin modernia aikaa apokalyptiseksi. Väkivallan hallintamekanismien kadottua väkivalta näyttäisi riistäytyvän entisestään käsistämme, eikä meillä ole välineitä sen kontrolloimiseen. Modernin maailman paradoksi onkin siinä, että syntipukkiväkivalta on yhä voimissaan, vaikkei sillä enää ole kykyä tuoda edes väliaikaista rauhaa. Girard halusi kuitenkin taistella väkivallattomuuden puolesta loppuun saakka, uskoen väkivallattomuuden olevan ainoa keino maanpäälliseen pelastukseen.
On ainakin lohdullista ajatella, että väkivallattomuudelle on jo avattu tie, joskin sille käyminen ei ole helppoa. Girardin mukaan se vaatii täydellistä itsestään tyhjentymistä, luopumista turmiollisesta mimeettisestä halusta. Hänelle väkivallattomuus onkin jäljittelyn suuntaamista väkivallattomaan Jumalaan – vain siten alati mahdollinen tuho voidaan vielä torjua.
