Teksti: Timo Virtala
Tämä juttu on julkaistu ensin Ydin-lehden numerossa 1/2025
Osaatko nimetä Suomesta itään sijaitsevan epädemokraattisen valtion, jonka tärkein oppositiopoliitikko sairastui vakavasti, pääsi sairaalahoitoon ulkomaille, parantui ja palasi kotimaahansa vapaaehtoisesti?
Hänen suunnitelmissaan oli haastaa maata jo kaksikymmentä vuotta johtanut korruptoitunut presidentti. Tieto oppositiopoliitikon uhkarohkeasta paluusta levisi kansalaisten keskuuteen. Tuhansia hänen kannattajiaan kokoontui lentokentälle ottamaan sankariaan vastaan. Hänet kuitenkin murhattiin. Hänen leskensä järjesti hänelle näyttävät hautajaiset ja lupasi itse jatkaa edesmenneen miehensä työtä demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta.
Jos vastasit Venäjä, olit väärässä. Aleksei Navalnyi ei sairastunut, vaan hänet myrkytettiin. Oikea vastaus on Filippiinit, maata vuosina 1965-1986 johtaneen korruptoituneen diktaattorin nimi oli Ferdinand Marcos ja murhatun oppositiopoliitikon nimi oli Benigno Aquino. Filippiineillä Aquinon hautajaiset aloittivat tapahtumavyyhdin, joka johti kolmessa vuodessa presidentin väkivallattomaan syrjäyttämiseen.
Marcosin kaksikymmenvuotisen hallintokauden aikana mielenosoituksia hajotettiin kyynelkaasulla, pampuilla ja luodeilla, toisinajattelijoita vangittiin ja murhattiin, media valjastettiin propagandakoneistoksi, vaaleja peruttiin, perustuslakia muokattiin ja sotatila julistettiin - ja kaiken tämän perimmäisenä tarkoituksena vaikuttaa olleen vallan keskittämiseksi presidentille ja hänen lähipiirilleen. Syyskuusta 1972 helmikuuhun 1980 kestänyt sotalaki hajotti parlamentin ja teki Marcosista presidentin lisäksi myös pääministerin.
Yksi kymmenistä tuhansista sotalain aikana pidätetyistä oli senaattori Benigno Aquino. Hän istui vankilassa kahdeksan vuotta, kunnes sai siellä sydänkohtauksen vuonna 1980. Hänet päästettiin hoitoon Yhdysvaltoihin ehdolla, ettei hän palaisi Filippiineille ennen kuin hänen tuomionsa olisi kumottu.
Marcosin julistaman sotalain aikana presidentinvaaleja ei järjestetty. Kun vaalit lopulta järjestettiin vuonna 1981, Marcosin hallinto ei edes yritellyt peittää likaista peliään: ehdokkuuden ikärajaksi asetettiin 50 vuotta. Se esti 48-vuotiasta Aquinoa ja monia muita nuorempia haastajia asettumasta ehdolle.
Kerrotaan, että keskeinen inspiraation lähde Aquinon päätökselle palata Filippiineille 1983 oli vuotta aikaisemmin julkaistu Mahatma Gandhista kertova elokuva. Hän tiesi henkensä olevan vaarassa, joten juuri ennen lentokoneen laskeutumista hän puki ylleen luotiliivit. Ne eivät auttaneet, vaan hänet ammuttiin kuoliaaksi heti lentokentällä.
Aquinon hautajaisista muodostui valtava surujuhla, joka tiivisti opposition rivit. Seuraavien kuukausien aikana järjestettiin lähes kaksisataa puhetilaisuutta, marssia ja muita mielenosoituksia. Myös Yhdysvaltojen sotilaallis-taloudellis-poliittinen tuki Marcosille alkoi horjua. Paineen kasvaessa Marcos julisti presidentinvaalit pidettäväksi helmikuussa 1986. Opposition ehdokkaaksi asettui Benigno Aquinon leski Corazon Aquino.
Vaalikampanjan aikana Corazon Aquino puhui väkivallattomuuden puolesta. Kun Marcos oli julistautunut vaalitarkkailijoiden protestoinnista välittämättä vaalivoittajaksi, Aquino kehotti kannattajiaan kansalaistottelemattomuuteen.
Marcosin menettäessä legitimiteettiään myös armeijan rivit alkoivat rakoilla. Puolustusministeri suunnitteli sotilasvallankaappausta. Suunnitelmien paljastuttua hän ja neljäsataa kapinallista sotilasta linnoittautuivat sotilastukikohtaan Manilan ulkopuolella. Arkkipiispa Sin kehotti radiossa kansalaisia kerääntymään tukikohdan ulkopuolelle estääkseen Marcosille lojaalien ja kapinallisten väkivaltaisen yhteenoton.
Kansa totteli. Sadattuhannet ihmiset täyttivät EDSA-pääväylän. Panssarivaunuista ja miehistönkuljetusvaunuista koostuvan armeijayksikön komentaja uhkasi ampua heidän reittinsä tukkineet mielenosoittajat, elleivät he väistyisi. Eri-ikäisistä miehistä ja naisista muodostunut mielenosoittajajoukko pysyi aloillaan ja väkivallattomana. Sotilaita ei heitelty kivillä eikä polttopulloilla, vaan heille tarjottiin suklaata, ruokaa ja tupakkaa. Heitä ei haukuttu eikä syyllistetty, vaan heidän isänmaallisuuteensa vedottiin: kansan ja isänmaan etu vaatii demokratian ja ihmisoikeuksien kunnioittamista, ei vaalivilppiin, korruptioon ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneen johtajan tottelemista.
Väkivallan kohtaaminen on tuttua armeijalle kuin armeijalle. Sitä varten he kouluttautuvat ja aseistautuvat ja siihen he valmistautuvat niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mutta nyt armeijaa ei ollut vastassa kasvottomia terroristeja tai sotilaskoulutuksen saaneita sissejä, vaan kotiäitejä, nuorisoa, liikemiehiä, pappeja ja nunnia. Nunnien kerrotaan polvistuneen etenemiskäskyn saaneiden panssarivaunujen eteen rukoilemaan.
Useiden läpiajoyritysten jälkeen sotilasajoneuvot kääntyvät takaisin. Kansa hurrasi. Seuraavien tuntien ja päivien aikana sotilas toisensa jälkeen kieltäytyi tottelemasta käskyjä, jotka vaarantaisivat kansalaisten hengen, ja kääntyi kapinallisten puolelle. Kahta päivää myöhemmin presidentti Marcos luopui vallasta ja lennätettiin Havaijille.
Filippiinien vallankumouksen onnistumiselle oli ratkaisevaa, että osallistujat pitäytyivät väkivallattomissa keinoissa. Ensinnäkin se teki tyhjäksi Marcosin pelotteluretoriikan (jonka mukaan häntä kritisoiva oppositio edustaa kaaosta ja väkivaltaa, kun taas hän edustaa kuria ja järjestystä), mutta mikä vielä tärkeämpää, väkivallattomuus mahdollisti laajojen kansanryhmien osallistumisen kampanjaan.
Erica Chenowethin yhdessä tohtori Marie Stephanin kanssa vuonna 2011 julkaisema Why Civil Resistance -tutkimus osoitti, että vuosina 1900-2006 väkivallattomien vallankumousten onnistumistodennäköisyys on lähes kaksi kertaa suurempi kuin väkivaltaisten. Tässä alansa ensimmäisessä tutkimuksessa oli mukana noin kaksisataa väkivaltaista ja noin sata väkivallatonta kampanjaa.
Chenowethin ja Stephanin tutkimuksen mukaan nimenomaan osallistujamäärä on ratkaisevaa kampanjan onnistumiselle: mitä suurempi osa väestöstä on kampanjan takana, sitä suuremmalla todennäköisyydellä vallankumous onnistuu. Kaikki kampanjat, joissa on ollut mukana yli 3,5 % väestöstä, ovat onnistuneet.
Väkivallattomien vallankumousten tehokkuuden selittää se, että kynnys lähteä mukaan väkivallattomaan kampanjaan on huomattavasti alhaisempi kuin sotilasvallankaappaukseen liittyminen. Filippiinien suurimmissa mielenosoituksissa, kuten Benigno Aquinon hautajaisissa ja Cory Aquinon julistautuessa vaalivoittajaksi 1986, oli mukana jopa kaksi miljoonaa ihmistä.
Toinen keskeinen syy väkivallattomien vallankumousten tehokkuuteen on väkivallattomien metodien laajempi kirjo. Filippiinien tapauksessa se tarkoitti edellä kuvatun kaltaisten ihmismuurien muodostamisen lisäksi muun muassa yleislakkoja, mielenosoituksia, marsseja, media- ja tuoteboikotteja, rahojen nostamista pankeista, koulujen sulkemisia, sähkö- ja puhelinlaskujen maksujen viivyttelyä, laulamista, tanssimista, rukoushetkiä, ulkonaliikkumiskiellon uhmaamista, istumalakkoja ja puhelinluettelon keltaisten sivujen repimistä ja näin syntyneen paperisilpun heittelyä pilvenpiirtäjien ikkunoista.
Väkivallattomuudessa on kysymys rohkeasta ja aktiivisesta puuttumisesta epäkohtiin, periksiantamattomuudesta ja äärimmäisissä tapauksissa myös uhrautumisvalmiudesta. Kyse on siitä, ettei taivuta väkivaltaa käyttävien tai sillä uhkaavien tahtoon, mutta ei myöskään nähdä heitä vihollisina, jotka pitää murskata, vaan kanssaihmisinä, jotka pyritään saamaan oivaltamaan jotain uutta. Filippiiniläiset käyttivät tästä termiä alydangal, mikä kirjaimellisesti suomennettuna tarkoittaa arvokkuuden antamista.
Eurooppalaiset muistavat hyvin vuoden 1989 vallankumoukset, jossa yksipuoluejärjestelmä toisensa jälkeen taipui väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta harjoittavien massojen edessä. Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmä kaatui viittä vuotta myöhemmin, mutta varsinainen rytinä alkoi Serbiasta. Tässä joitain esimerkkejä 2000-luvun onnistuneista väkivallattomista vallankumouksista ja kampanjoista:
Serbia 2000 => Slobondan Milošević syöstiin vallasta
Georgia 2003 => Eduard Shevardnadze syöstiin vallasta
Ukraina 2004 => Uusintavaalit
Kirgisia 2005 => Askar Akayev syöstiin vallasta
Tunisia 2010-11 => Ben Ali syöstiin vallasta
Egypti 2012 => Hosni Mubarak syöstiin vallasta
Taiwan 2014 => Kauppasopimus Kiinan kanssa jäädytettiin
Etelä-Korea 2016-17 => presidentti asetettiin virkasyytteeseen
Sudan 2018-19 => Omar al-Bashir syöstiin vallasta
Etiopia 2018 => demokratiauudistuksia
Armenia 2018 => Serzh Sargsyan syöstiin vallasta
Chile 2019 => perustuslakia uudistettiin
Algeria 2019 => presidentin viides valtakausi estettiin
Tämä lista on vasta pintaraapaisu. Chenoweth on laskenut, että pelkästään 2010-luvulla aloitettiin 96 kansannousua, jotka tavoittelivat merkittävää yhteiskunnallista ja poliittista muutosta ilman aseellista väkivaltaa. Väkivallattomia kampanjoita oli huomattavasti enemmän kuin väkivaltaisia. Niiden onnistumisprosentti - vaikka laskikin edellisiin vuosikymmeniin verrattuna - oli yhä selkeästi parempi kuin väkivaltaisten kampanjoiden.
Yksi, isokaan, mielenosoitus ei vielä tarkoita siviilivastarintaa, kirjoittaa Chenoweth. Hänen mukaansa siviilivastarinta tarkoittaa suunniteltua, organisoitua ja määrätietoisen strategian toteuttamista, jossa mielenosoitusten rinnalle kannattaa ottaa paljon muita väkivallattoman vastarinnan muotoja, juuri niin kuin Filippiineillä tehtiin.
Venäjällä suuret kansanryhmät ovat olleet liikkeellä Putinia vastaan erityisesti vuosina 2011-2012 ja 2018-2021 mutta niiden välissä ja niiden jälkeen on ollut hiljaisempaa. Syynä hiljaiseloon on tietysti hallituksen sortotoimenpiteet vapaata mediaa, kansalaisyhteiskuntaa ja oppositiota vastaan. Mielenosoitusten järjestämistä, sananvapautta ja kansalaisyhteiskunnan toimintaa on rajoitettu uusilla laeilla, ja Aleksei Navalnyin ohella useat opposition edustajia on suljettu kotiarestiin, vankilaan tai murhattu.
Tilanne näyttää kieltämättä epätoivoiselta. Mutta miltä tilanne näytti 1980-luvun alussa Filippiineillä? Tai saman vuosikymmenen lopussa Itä-Euroopassa tai Etelä-Afrikassa? Olisitteko uskoneet, olisitteko voineet arvata, mitä sen jälkeen tapahtui, ja vieläpä väkivallattomasti?
Mielenosoitukset ovat tunnetuin, mutta vain yksi ja toisinaan liian vaarallinen keino opposition voiman osoittamiselle. Chilessä, kenraali [lih] Pinochetin sotilashallintoa vastustavat mielenosoittajat pysyivät kotonaan, mutta sopivat tietyn päivän ja kellonajan, jolloin kolistelivat parvekkeillaan pannuja ja kattiloita. Taktiikkaa kutsuttiin nimellä “cacerolazo”. Se auttoi oppositiota tietämään todellisen suuruutensa.
Helmikuussa 1997 Turkissa parhaimmillaan arviolta 30 miljoonaa ihmistä sammutti valot yhdeksältä illalla, yhdeksi minuutiksi, päivästä toiseen, protestoidakseen hallituksen korruptiota. Muslimienemmistöisissä, diktatuurisen sorron alaisissa maissa, ihmiset ovat nousseet katoille huutamaan “Allāhu Akbar”, eli ylistämään Jumalan suuruutta. Huutajat ja kuulijat tiesivät vallan hyvin sen tarkoittavan, että presidentti sen sijaan ei ole suuri, mutta presidentin oli tämä hyvin vaikea kieltää. Vuonna 1987 Tartossa kannettiin sinistä, mustaa ja valkoista lippua vierekkäin, kun sini-musta-valkoinen lippu kerran oli kielletty.
Nämä ovat toki vain pieniä symbolisia eleitä, ja vastaavilla tempauksilla ei Putinin hallintoa kaadeta. Mutta voimaannuttamista, yhtenäisyyttä, intoa ja uskoa ne voivat tarjota, ja rohkaista oppositiota konkreettisimpiin toimiin hallintoa vastaan.
Voimaannuttamista tarvitaan, sillä väkivallattomien kampanjoiden onnistumisprosentti on laskenut. Uusimmassa kirjassaan, Civil Resistance – What everyone needs to know, Erica Chenoweth on löytänyt useita syitä tähän: diktaattorit ovat oppineet ottamaan väkivallattomat kansannousut tosissaan, mielenosoitukset ovat olleet pienempiä kuin aiemmin, digitaalinen järjestäytyminen on haavoittuvampaa kuin fyysinen järjestäytyminen ja viimeaikaisten kansannousujen taktiikoiden kirjo on aiempaa suppeampaa. Historiasta on syytä ottaa opiksi.
Kuva:
Chenoweth.jpg
Kuvateksti: Erica Chenoweth puhumassa the Gerald R. Ford School of Public Policyssa. Kuva: the Gerald R. Ford School of Public Policy
