Vastapaino-kustantamo julkaisi keväällä 2020 saksalaisen Theodor W. Adornon (1903-1969)
kirjan Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin. Alle satasivuinen kokoaan suurempi teos koostuu
Adornon vuonna 1967 pitämästä luennosta ja sitä kontekstoi Volker Weißin loppusanat.
Radikaalioikeiston historiasta ja nykytilanteesta on kirjoitettu ja käännetty suomeksi verrattain paljon kirjoja viimeisen vuosikymmenen aikana. Suomalaisesta radikaalioikeiston historiasta on kirjoittanut esimerkiksi Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius mainiossa Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet (2016) kirjassaan ja Tommi Kotonen teoksessaan Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana (2018). Nykyhetkeen ulottuvista teoksista on taas mainittava Li Anderssonin, Mikael Brunilan ja Dan Koivulaakson Äärioikeisto Suomessa. Vastarintamiehiäja metapolitiikkaa (2012) sekä Jouko Jokisalon Euroopan radikaali oikeisto (2016). Tämän lisäksi 2010-luvulla on ilmestynyt joukko muita aihepiiriä käsitteleviä teoksia. Miksi siis kääntää 50 vuotta vanha luento suomeksi?
Eri aikakausien näkökulmia äärioikeistoon
Pituudestaan huolimatta Adornon luento avaa näkökulman kolmen aikakauden oikeistoradikalismiin Saksassa: historialliseen kansallisosialismiin, 1960-luvun “uuteen” oikeistoradikalismin sekä näistä molemmista ammentavaan nykypäivän oikeistoradikalismiin. Tämän lisäksi suomalaiselle lukijalle avautuu neljäntenä näkökulmana vertailupiste suomalaiseen 2000-luvun oikeistoradikalismiin, joka on kasvanut taas pelottavan suureksi. Weißin jälkisanat kuvaavat Saksan lisäksi yhtä hyvin Suomen tilannetta: “Äärioikeisto on jälleen kehittymässä vaikutusvaltaiseksi poliittiseksi voimaksi, mikä tekee Adornon sanoista ajankohtaisia.” Samaan hengenvetoon Weiß kuitenkin varoittaa Adornon ajatusten kaavamaisesta soveltamisesta ja kehottaa huomioimaan eri aikakausien erot.
Nyt suomennettu luento auttaa ymmärtämään tämän hetken oikeistoradikaaleja, kunhan pidetään mielessä Weißin sanat kriittisestä soveltamisesta. Adornon havainnot tuntuvat yhä ajankohtaisilta. Adorno käy läpi oikeistoradikaalien propagandatemppuja ja toteaa, että eri aikakausien radikaalioikeisto on yhdistänyt aina taitavasti propagandaa ja uusinta teknologiaa. Aikana jolloin oikeistoradikaalit mellastavat Suomessakin perinteisten poliittisten areenoiden lisäksi ympäri sosiaalista mediaa on helppo nyökytellä väitteelle.
Tutulta kuulostaa myös se, miten eri aikakausien oikeistoradikaalien sisäisissä selvittelyissä maltillisemmat ryhmät ovat jääneet ennen ja nyt tappiolle radikaalimpien ainesten päästessä niskan päälle. Tämä tuo mieleen perussuomalaisten radikalisoitumisen 2010-luvun aikana, jolloin lopulta eroamaan päätynyt Timo Soini joutui luovuttamaan vallan Jussi Halla-aholle. Suomalaista fa-sismia tutkinut Oula Silvennoinen onkin kirjoittanut, että ”nyky-perussuomalaiset voi tunnistaa myös fasistiseksi puolueeksi”.
Eri aikakausien radikaalioikeistolla on tietenkin eroja keskenään, ja yhteiskunnallinen konteksti on eittämättä ollut Suomessa ja muissa Pohjoismaissa maailmanlaajuisesti uniikki mitä tulee hyvinvointivaltion kultakauteen.
Yhteistä Suomen ja Saksan tilanteelle on, että fasistiset järjestöt kiellettiin toisen maailmansodan seurauksena.
Saksassa radikaalioikeisto sopeutui ja kiersi erilaisia kieltoja kuten antidemokraattisia ja antisemitismiä koskevia säännöksiä kehittämällä aiempaa hienovaraisempia tapoja sanoa samansisältöisiä asioita. Vähitellen myös omaksuttiin kuvitteellinen uhripositio, jossa radikaalioikeisto pyrki esiintymään syrjittynä todellisen demokratian ja sananvapauden puolustajana. Tällainen kikkailu, Adornon sanoin radikaalioikeiston temput, on tuttua Suomessakin.
Tulevaisuuden pelko
Adornon mukaan "oikeistoradikalismin suosion takana on pohjimmiltaan pelko yhteiskunnan kokonaiskehityksen seurauksista". Sosiaalipsykologiaa ja kapitalismin rakenteellista analyysia lähestymistavassaan omalaatuisella tavalla yhdistävä Adorno katsoo keskiluokan joutuvan kapitalismissa pelkäämään jatkuvasti suhteellisen asemansa heikkenemistä, köyhtymistä ja vapauden menetystä. On mielenkiintoista pohtia mitä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi ilmastonmuutoksen tai koronapandemian kaltaisten uusien uhkakuvien kohdalla. Nyt elävien nuorempien sukupolvien tulevaisuutta varjostaa paitsi työelämän epävarmistuminen myös huoli koko planeetan elinkelpoisuudesta. Miten jo nyt voimistunut oikeistoradikalismi pyrkii hyödyntämään sosiaalisen ja ekologisen epävarmuuden kärjistymistä?
Teoksen muita kiinnostavia kohtia ovat muun muassa propagandan ydinrooli kaikkien aikakausien oikeistoradikalismissa, teknologisen kehityksen vaikutus yhteiskuntaan ja suhde äärioikeistoon, periferioiden ja keskusten suhde politiikassa sekä nationalismin suhde suurvaltoihin tai muihin ylikansallisiin toimijoihin. Kokoonsa nähden lukija lähes hengästyy miten monenlaisista näkökulmista Adorno tarkastelee esitelmäkohdettaan lyhyessä ajassa.
Teoksen kenties mielenkiintoisinta antia on kuitenkin pelkän radikaalioikeiston analysoinnin lisäksi pohdinnat siitä miten sitä voi eri tavoin vastustaa poliittisesti.
Adorno on sitä mieltä, että "hyssyttelytaktiikka" eli äärioikeistosta vaikeneminen ei toimi. Vielä tänä päivänä kuulee Suomessa ehdotuksia äärioikeistosta vaikenemisesta, mutta vähemmän kuin kymmenen vuotta sitten ennen perussuomalaisten ensimmäistä eduskuntavaalien voittoa. Tämän lisäksi Adorno ei pidä toimivana mihinkään yleiseen inhimillisyyteen tai muihin abstrakteihin arvoihin vetoamista. Sen sijaan hän uskoo, että paras tapa vastustaa oikeisto-
radikalismia on tehdä selväksi sen kannattajille ja erityisesti nuorille miten se on todellisuudessa heille itselleen vahingollista.
Oiva lisä jatkuvaan
keskusteluun
Sauli Havun sujuvasti suomentama luento on nopea ja helppolukuinen. Lähes puolet pienestä teoksesta vie saksalaisen Weißin jälkisanat, joiden mukaan ottaminen selventää hyvin missä kontekstissa Adorno luennoi ja miten hänen sanansa resonoivat saksalaisessa nykykeskustelussa koskien esimerkiksi radikaalioikeistolaista Alternative für Deutschland -puoluetta. Jäin kuitenkin kaipaamaan pidempää kontekstointia suomalaiselle lukijalle. Teoksessa olisi voinut olla suomentajan alku- tai jälkipuhe tai edes laajemmat viitteet. Lukija voi vain arvuutella onko yhtäläisyyksiä perussuomalaisten ympärillä käytävään keskusteluun pidetty kustantamossa niin selvänä suomalaislukijalle, ettei sitä tarvitse avata. Tämän rivien väliin jättäminen tuntuu turhalta elitismiltä tilanteessa, jossa perussuomalaisten oikeistoradikalismin vaarasta on tarpeen käydä suoraa ja vakavaa keskustelua.
Lyhykäisyydestään huolimatta teos on tervetullut lisä suomalaiseen keskusteluun oikeistoradikalismista ja äärioikeistosta sekä tarjoaa lisäksi toisenlaisen näkökulman raskassoutuisena pidetyn Adornon ajatteluun ja poliittiseen toimintaan. Luennon avulla on helpompi ymmärtää ja vastustaa jo Suomeen rantautuneita jo vuosikymmeniä hiottuja radikaalioikeiston taktiikoita ja tavoitteita.
Juho Narsakka
