Teini-ikäisenä ja vielä parikymppisenä pidin suomalaisessa yhteiskunnassa ilmenevän militarismin keskeisimpänä ongelmana ja haitallisimpana ilmenemismuotona yleistä asevelvollisuutta. Viime vuosina olen kuitenkin kallistunut ajattelemaan, että nykyisin armeijan ylenmääräiset hankinnat ja asevarustelu saattavat olla jopa asevelvollisuutta suurempi ongelma.
Yhteiskunnan asenneilmapiiri on muuttunut. Suhtautuminen armeijan käymiseen ei enää ole niin fanaattista kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Vaikka kutsunnat eivät ehkä ole maailman mukavin tapahtuma, nykypäivänä puolustusvoimien kunniaksi voi sanoa ainakin sen, ettei järjestelmä enää tosissaan pyri pakottamaan jokaista miestä aseisiin. Puolijulkinen salaisuus on jo vuosia ollut, että vapautuksen kyllä saa, jos asian eteen jaksaa nähdä vähän vaivaa. Helpoimmillaan vapautuksen voinee nykyään saada rastittamalla oikeat kohdat kutsuntojen terveystarkastuksen esitietolomakkeesta.
Sen sijaan armeijan hankintoihin ja asevarusteluun osallistumista ei voi suomalaisena veronmaksajana välttää oikein millään. Korkean verotuksen Suomessa asevarusteluun käytetyt euromääräiset summat ovat varsin merkittäviä, vaikka puolustusministeriön hallinnonalan prosentuaalinen osuus valtion budjetista ei vuositasolla olekaan kovin suuri. Lopulta lasku asevarustelusta lankeaa joka tapauksessa veronmaksajille.
Piikki on auki
Esimerkiksi jo muutaman vuoden ajan suunnitteilla olleen HX-hävittäjähankinnan todennäköisin budjetti on 10 miljardia euroa. Tämän päälle tulevat vielä hävittäjien elinkaarikustannukset, jotka kohoavat varovaistenkin arvioiden mukaan useisiin kymmeniin miljardeihin. Kokonaisuudessaan kyse on summista, jotka vastaavat helposti yli puolta valtion vuotuisesta vajaan 60 miljardin euron budjetista.
Euromääräisesti hävittäjähankinnat tarkoittavat useiden tuhansien eurojen laskua jokaista suomalaista kohden. Asiasta on keskusteltu varsin vähän siihen nähden, että yleensä nyky-Suomessa kaikesta julkisesta rahankäytöstä ollaan valmiita tinkimään. Tinkiminen myös näkyy, sillä julkinen sektori on ikään kuin jatkuvalla säästökuurilla. Terveydenhoito kärsii resurssipulasta, vanhainkotien tilanne on lähes katastrofaalinen ja sosiaaliturvan minimietuuksien nykytasoa on moitittu Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita vastaamattomaksi.
Armeijan hankintojen kohdalla piikki näyttää silti olevan yllättävän usein auki. Julkisen sektorin rahoitus on tiukoilla, mutta kymmenien miljardien hävittäjähankintoja ei kyseenalaisteta. Kaikki armeijan hankinnat eivät ehkä ole yhtä suuria, mutta niidenkin mielekkyyttä voidaan arvostella. Esimerkiksi suunnitteilla oleva armeijan maastopukujen kuosin uusiminen ei ehkä maksa paljoa, vain muutamia kymmeniä miljoonia, mutta noillekin rahoille voisi olla järkevämpää käyttöä muissa yhteyksissä.
Mitä puolustusvoimat puolustaa?
Myös merivoimien miljardiluokan Laivue 2020 -hanke kalpenee ilmavoimien kymmenien miljardien HX-hävittäjähankinnan rinnalla. Silti voidaan pohtia, kuinka mielekästä on hankkia Suomen puolustamiseksi melko suuria sotalaivoja, joita ei välttämättä edes ole optimoitu täkäläisiin oloihin. Esimerkiksi Ruotsille riittävät huomattavasti pienemmät alukset. Onko tarkoituksena kenties turvata jonkin muun kuin Suomen merialueen puolustusta – ja ketä vastaan? Vai onko laivojen vain oltava suurempia kuin Ruotsilla?
Asevarusteluun kuluvat summat ovat suuria. Samalla ne ovat pois muusta julkisesta kulutuksesta – näin on, vaikka esimerkiksi uudet hävittäjät rahoitetaan velkarahalla tavanomaisen puolustusbudjetin ohi. Joka tapauksessa rahojen haaskaaminen ylenmääräiseen asevarusteluun on pois sellaisesta julkisesta kulutuksesta, joka voisi tarjota Suomessa asuville ihmisille todellisia käyttöarvoja ja sitä kautta aitoa hyötyä.
Asevarustelu vie merkittävän osan yhteiskunnallisesta työstä ja resursseista, jotka voitaisiin käyttää aivan muuhun. Vertailun vuoksi voisi todeta, että jo yhden hävittäjän hinnalla saisi rakennettua julkisrahoitteisen yleisen saunan Suomen jokaiseen kuntaan.
Toisaalta hintalapun ei pidä antaa hämätä liikaa. Ainakin luonnonresurssien ylikuluttamista hillitsee hieman se seikka, että korkean teknologisen tason asejärjestelmien osakomponenttien hinnoissa on todella paljon ilmaa. Yksinkertaisen komponentin uusiminen voi maksaa kymmeniä tai satoja kertoja enemmän kuin komponentin todelliset valmistamiskustannukset ovat. Juuri tässä on myös eräs syy sille, miksi uusien hävittäjien elinkaarikustannukset nousevat kymmeniin miljardeihin. Kun hävittäjien huolto näillä näkymin ulkoistetaan niiden ulkomaiselle valmistajalle, hävittäjähankinnoista tulee resursseja loputtomiin syövä suo.
Hävittäjät hävikkiruokakaapeiksi
Valtion harjoittama ja siviilien maksettavaksi jäävä asevarustelu ei varsinaisesti ole uusi asia. Raamatustakin löytyvä profetia miekkojen takomisesta auroiksi on tuskin motivoitunut pelkästä lähimmäisenrakkaudesta käsin, vaan se sisältää myös toiveen ja lupauksen siitä, että esivallan asettama ies joskus vähän helpottaisi.
Antropologi David Graeber on kirjassaan The Debt esittänyt ajatuksen, jonka mukaan valtion, sotalaitoksen, rahan ja verojen alkuperä kietoutuu toisiinsa hyvin läheisesti. Tämän argumentin mukaan raha, markkinavaihto ja verotus ovat aina vuosituhansien takaisista muinaisajoista lähtien olleet hallitsijoiden keino sotaväen ylläpitoon. Raha ja markkinat luotiin keskitetysti muinaisvaltioiden toimesta mahdollistamaan verotus, jonka avulla armeijoita ylläpidettiin. Nyky-yhteiskunnassa asia ei ehkä ole näin yksioikoinen. Armeija ei varmastikaan ole ainakaan Suomessa minkään yksittäisen poliittisen ryhmittymän väline omien poliittisten intressiensä jatkamiseksi toisin keinoin, kuten entisaikojen kuningaskunnissa asianlaita usein oli. Mutta sitä suuremmalla syyllä asehankintojen mielekkyydestä olisi viriteltävä nykyistä laajempaa keskustelua.
Valitettavasti toistaiseksi sosiologi C. Wright Millsin ajatus militaristisesta kapitalismista (military capitalism) sopii myös Suomeen: aseteollisuus vie ja kansalaisyhteiskunta vikisee. Hävittäjähankintojen kohdalla ongelma on erityisen paha, sillä asevarusteluun tuhlatut rahat valuvat ulkomaille. Niillä ei siis ole edes merkittävää työllistävää vaikutusta Suomen kansantaloudelle – muutama upseeri ja virkamies toki saa elantonsa hankkeen suunnittelusta.
Kenties asevarusteluun kuluvat rahat voisi käyttää johonkin hyödyllisempään kuten esimerkiksi modernin taiteen tai sukupuolentutkimuksen tukemiseen. Miljardiluokan rahoituksella voisi myös esimerkiksi poistaa suomalaiseen yhteiskuntaan syvään juurtuneen köyhyyden tai panostaa kansanterveyteen turvaamalla nykyistä kattavampi perusterveydenhoito tuleviksi vuosiksi.
Mikäli kaikkien ”hävittäjämiljardien” saaminen hyötykäyttöön ei ole mahdollista, niin kelvollinen lähtökohta ja minimivaatimus voisi olla vaikkapa hävittäjähankintoihin varatun rahoituksen puolittaminen ja tämän rahamäärän sijoittaminen mielekkäämpiin hankkeisiin.
TEKSTI: JUUSO KOPONEN
KUVA: WIKIMEDIA COMMONS
