Teksti: Simo Aleksi Suominen
Sodan ja rauhan vastakkainasettelu hämärtää maailman monimutkaisuutta. Kyse ei ole pelkkien toimintatapojen tai periaatteiden eroista, vaan sota heijastelee sitä edeltänyttä rauhaa. Sodan lisäksi myös rauha tulee oikeuttaa.
Sota on miekka. Se ei ole oikeutettu tai oikeuttamaton itsessään, vaan heijastelee käyttäjänsä hyveitä ja paheita. Harva vetää liipaisinta tai hakeutuu tykistökeskitykseen väkivallan itsensä takia. Kukaan ei myöskään luovuta alueitaan tai laske aseitaan luullen rauhan tulevan ilmaiseksi.
Kun valitsin siviilipalveluksen 2008, ja vaihdoin sen myöhemmin totaalikieltäytymiseen, syynä ei ollut metodologinen pasifismi tai edes militarismin vastustaminen. En yksinkertaisesti luottanut Suomeen tai sen armeijaan. Tarkemmin sanottuna en luottanut siihen, että Suomen valtio tai armeija kykenisivät arvioimaan sotaan liittyviä eettisiä kysymyksiä niiden vaatimalla vakavuudella. Armeija jopa ylpeili puolueettomuudellaan ja kyvyllään totella käskyjä. Suoraan lukiosta valmistuneelle nuorelle Nürnbergin puolustukset eivät näyttäytyneet ihailtavana piirteenä.
Olin teininä täysin tietoinen siitä, että tulisin viettämään reservissä useita vuosikymmeniä. Sinä aikana geopoliittinen tilanne voisi muuttua täysin. 2000-luvulla teoreettisina pidetyt sodan mahdollisuudet saattaisivat hyvin realisoitua elämäni aikana, niin kuin kävikin. Teini-ikäiselle itselleni vielä tärkeämpää oli se, että tuon aikavälin puitteissa myös Suomen valtion ja armeijan toiminta saattaisi muuttua täysin. Keskeinen kysymys aseista kieltäytymisessä olikin Suomen valtion ja armeijan sisältö; tietäisinkö edes minkä puolesta lupautuisin tappamaan ja kuolemaan?
Sota ilman merkitystä
Sodan poliittinen sisältö on ollut myös muiden mielissä, sillä Ukrainan sodan ja Suomen Nato-päätöksen on todettu lisänneen reservinkieltäytyjiä. Syykin on ollut selvä. Kun mahdollinen sota on kehystetty ennen kaikkea Naton ja Venäjän välisenä suurvaltakiistana, sodassa kuolevat myös kuolisivat selvemmin läntisen suurvaltapolitiikan puolesta. Tarina geopoliittisesti viattomasta maanpuolustuksesta on muuttunut vaikeasti seliteltäväksi. Suomalaisten ohella itse venäläiset ja ukrainalaisetkin kokevat molemmat tilastollisessa mittakaavassa huomattavaa rintamakarkuruutta, niin kuin turhassa sodassa kuuluukin käydä.
Länsi ei ollut moraalipanikoinut kansanmurhasta ja hyökkäyssodasta edes kahta vuotta, kun se jo huomasi puolustavansa hyökkäyssotaa ja kansanmurhaa Gazassa. Suomi itse oli vetänyt joukkonsa edellisestä hyökkäyssodastaan Afganistanissa vain joitakin kuukausia ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Mikään tästä ei oikeuta Venäläistä ulkopolitiikkaa, mutta kaikki tämä avaa kylläkin kysymyksen siitä, että mitä ihmettä länsimaissa oikein puolustetaan.
Itsekin vastustan Suomen Nato-jäsenyyttä samoista syistä kuin miksi hakeuduin totaalikieltäytyjäksi: Natoon liittyvä ei tiedä mihin sitoutuu. Vaikka joku olisikin tyhmyyttään ja tietämättömyyttään uskonut viattoman ja eettisesti neutraalin Naton narratiiviin, niin silloinkaan ei ollut mitään taetta Naton tulevaisuuden roolista. Emme ehtineet olla Naton jäseniä kovin montaa vuotta, kun Trumpin toiminta jo pakotti meidät epämukaviin kysymyksiin siitä, mitä me Natossa oikein puolustamme.
Jos kysyt Suomen armeijan tai puolustusministeriön edustajilta, mitä Suomen armeija puolustaa, vastaukset ovat pääasiassa muutamaa tyyppiä. Armeija puolustaa Suomen itsenäisyyttä, eli sitä, että tulevaisuudessakin on olemassa jokin Suomen valtioksi kutsuttava. Armeija saattaa joidenkin mielestä myös puolustaa Suomen perustuslakia, oli se laki sitten mitä hyvänsä. Kiihkomieliset nationalistit saattavat mainita ”Suomen kansan”, mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan. Omaan totaalikieltäytymispäätökseeni vaikutti se kylmäävä tosiseikka, että juuri ketään ei tuntunut kiinnostavan mitä sisältöä suomalainen itsenäisyys, laki tai kansa kantaa sisällään.
Oli miten oli, armeijaan liittyessäni olisin saanut kuolla ja tappaa muotoseikkojen puolesta. Jos päätyisin keräämään omia suoliani kaasuhyökkäyksen keskelle, minun tulisi lohduttautua sillä, että se olisi edistänyt Suomen valtion perustuslaillista demokratiaa jollain tavalla. Se demokraattinen perustuslaki olisi taannut suomalaisille vapauden päättää… noh, sen rajaaminen etukäteen olisi epädemokraattista. Kysyttäessä minulle jopa korostettiin, että armeija ei ota mitään poliittista kantaa mihinkään suuntaan, ja puolustaa Suomen valtiomuotoa ja Suomen lakia täysin sen sisällöstä riippumatta.
Itselleni juuri tässä olikin moraalisen mädän ydin. En ole pasifisti, mutta jos minun tulisi tarttua tappamisen ja kuolemisen kaltaisiin äärimmäisiin keinoihin, logiikan pitäisi olla kutakuinkin päinvastainen. Oikeudenmukaisuutta olisi puolustettava riippumatta siitä, ottaako se Suomen valtion tai lain muodon. Kansanmurhat, hyökkäyssodat, rasismi ja ilmastopäästöjen salliminen eivät muutu hyväksyttäviksi siten, että ne tehdään demokraattisesti tai mitenkään muutenkaan. Typerät tai ilkeät poliitikot eivät muutu pyhimyksiksi sillä, että myös toisella puolella rajaa on tyranni. Lailla ei ole koskaan ollutkaan mitään tekemistä oikean ja väärän kanssa.
Tältä pohjalta suomalaisten yritykset ymmärtää Ukrainan ja Gazan sotia kuulostavat irvokkailta. Kun sanomme Venäjän sodan olevan epäoikeutettu, koska se on laiton, me implisiittisesti annamme ymmärtää, että jos kansainvälisen lain tuomarit olisikin saatu Venäjän hyökkäyksen puolelle, niin hyökkäys olisi ollut pohjimmiltaan oikeutettu.
Ja kun sanomme Venäjän sodan olevan väärin, koska se on hyökkäyssota, annamme ymmärtää, että vastaavat sotatoimet olisivat voineet olla perusteltavia, jos Venäjä vain pystyisi täyttämään jonkinlaisen teknisen puolustautumismääritelmän. Israel onkin antaumuksella heittäytynyt hyväksikäyttämään tätä kansainvälisen oikeuden puolustautumisetiikkaa. Kun Israel rajaa keskustelun käsittelemään ainoastaan muutamaa viime vuotta, se saa raamituksen sopimaan niin, että puolustussodan tekniset tunnusmerkit täyttyvät. Teknisesti ottaen ne saattavat täyttyä. Jos unohdamme kaiken yli viisi vuotta sitten tapahtuneen sekä sen, että lapset ja sairaalat eivät varsinaisesti uhkaa Israelin olemassaoloa.
Rauha ilman sisältöä
Vaan jos sodalla on sisältö, niin sellainen on rauhallakin. Suomalainen militarismille kriittinen keskustelu asettaa usein itsekin militarismin vastapainoksi pasifismin. Pasifistit ovat toki usein ihmisinä viisaampia ja perusteluissaan harjaantuneempia, mutta vastakkainasettelu ei auta hälventämään sodan abstraktia epäselkeyttä.
Palestiinalainen intellektuelli Ghassan Kanafani ilmaisi asian parhaiten vuonna 1970, kun häneltä kysyttiin, miksi palestiinalaisten vapautusliike ei puhu Israelin kanssa:
Kanafani: ”That’s kind of conversation between the sword and the neck you mean…”
…
Toimittaja: ”But despite this, why not talk?”
K: ”Talk about what?”
T: ”Talk about the possibility of not fighting?”
K: ”Not fighting for what?”
T: ”Not fighting at all, no matter what for.”
K: ”People usually fight for something, and they stop fighting for something…”
Haastattelu yleensäkin kuvaa länsimaiden pakkomiellettä, joka kohdistuu muotoihin ja tapoihin sisältöjen kustannuksella. Se mitä me teemme, ja miksi teemme sen, on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin miten me sen teemme. Me emme ainoastaan kuole jonkin puolesta, vaan myös elämme jonkin puolesta.
Tosiasia on, että ihmisen väkivalta on rakkauden (mahdollisesti kieroutunut) kääntöpuoli. Me käännämme kiväärin toista kohti, koska tuo toinen on uhka jollekin, mikä on meille rakas. Myös luonnossa väkivaltaisimmat eläimet ovat emoja, jotka suojelevat poikasiaan. Tämän ymmärrettyämme, voimme nähdä nykysotien kieroutuneisuuden ennen kaikkea nykyisten kierojen aatteiden oireena. Samaten pelkkä metodologinen pasifismi näyttäytyy apaattisena rakkauden puutteena. Mikä olisikaan se emo, joka välinpitämättömästi antaisi poikasensa saalistajien suihin?
Nykyajan sodat ovat tietenkin pikkumaisia, julmia ja tarpeettomia. Tämä on silti asia, jota ei voi erottaa rakkauden pikkumaisuudesta, julmuudesta ja suhteellisuudentajun puutteesta. Sotia ei voi korjata, korjaamatta ihmisten luonnetta.
Suomen viimeaikainen sähläily militarismin ja geopolitiikan saralla on oireilua siitä, että kieltäydymme härkäpäisesti ottamasta kantaa sodan ja rauhan sisältöihin. Venäjän hyökkäys on väärin, ei sen laittomuuden tai aggressiivisuuden takia, vaan koska siinä lukemattomia ihmisiä kuolee pinnallisen etupiiripolitiikan takia. Suomalaiset poliitikot eivät voi myöntää sitä ääneen, koska se on peli, jota me pelaamme itsekin. Viimeksi siirtelimme pelinappuloita Afganistanissa.
Kieroutuneita ihanteita
Kirjoitan tästä siksi, että modernin sodan lisäksi moderni rauha on täysin epäinspiroivaa. Johan Galtung, rauhan- ja konfliktintutkimuksen keskeinen hahmo, kirjoittaa kirjassaan Rauhanomaisen puolustuksen strategia, kuinka valtiot voivat omaksua täysin vakavasti otettavan siviilipuolustuksen strategian. Galtung on oikeassa, ja maailma hyötyisi hänen ymmärryksensä paremmasta tuntemuksesta, mutta hänen työtään riivaa militarismillekin ominainen ongelma: kun rauha näytetään ennen kaikkea tehokkaana metodina “omien tavoitteiden” aikaansaamiseksi, se muuttuu työkaluksi. Silti työkalu on ainoastaan yhtä oikeutettu, kuin sen käyttäjä. Kysymys siitä, minkä takia meidän pitäisi nähdä vaivaa siviilipuolustukseen, on aivan yhtä läsnä kuin sotilaspuolustuksessakin.
Suomen nykyinen militarisaatio voidaankin nähdä eräänlaisena käänteisenä Galtungilaisuutena. Valtio tunnistaa ja tunnustaa sen, että diplomatia, rauhanomainen yhdessäolo ja kaupankäynti on tehokas tapa vaikuttaa toiseen. Juuri sen takia valtio on sulkenut rajat sekä vähentänyt kaupankäyntiä. Suomen poliittinen johto pelkää, että Venäjän kanssa suoritettu yhteys ja kanssakäyminen jättää meidät nettovaikutettavaksi, eikä suinkaan nettovaikuttajaksi.
Rauhan tiellä ei olekaan rauhanomaisten toimintatapojen kohtaama väheksyntä, vaan rauhan välineellistyminen. Yhteiselo ja keskustelu ei ole vilpitöntä, vaan sitä käytetään vaikutuskeinona. Sota ei viime kädessä olekaan rauhan poissaoloa, tai rauhan saamaa arvostuksen puutetta, vaan rauhan epäonnistumista.
Bertrand Russelia mukaillen, useimmat ihmiset mieluummin kuolevat kuin ajattelevat, ja miljoonat tekevätkin juuri niin myös tänään. Sotiin ryhtyminen saataisiin vaikeammin nieltäväksi, jos olisi olemassa avoimempaa keskustelua siitä, mitä varten elämme ja miksi jotkut kuolevat. Modernit sodan ja rauhan keskustelut eivät edesauta tätä ymmärrystä millään tavalla. Rauhan kysymystä ei voida irrottaa siitä havainnosta, että me aina laskemme aseemme jonkin syyn takia.
Siksi myös jätän sotilaat kuolemaan surkeisiin taisteluhautoihinsa. En siksi, että olisin välinpitämätön, tai koska mikään ei olisi puolustamisen arvoista. Nämä emot suojelevat käenpoikasia. Vain harva asia on ydinsodalla leikittelyn arvoista, eivätkä mädät ihanteet ole sodan tai rauhan kysymys.
Lähteet ja linkit:
Eroa armeijasta-sivun tilastot : https://eroa-armeijasta.fi/tilastoja/ - viitattu 30.8.2025
Ukrainan valtio on syyttänyt erilaisista karkausrikkeistä yli 100000 sotilasta 2022-2024. Euronews 30.11.2024 “ Tens of thousands of soldiers have deserted from Ukraine’s army” : https://www.euronews.com/2024/11/30/tens-of-thousands-of-soldiers-have-deserted-from-ukraines-army - viitattu 30.8.2025
Ukrainalainen tiedustelusivusto on arvioinut n. 50000 venäläistä sotilaskarkuria 2022-2025. Frontelligence insights : “Desertions and loss ratios: Trends and forecasts” https://www.forbes.com/sites/davidaxe/2025/03/08/50000-russian-troops-have-deserted/ - viitattu 30.8.2025
Viimeiset suomalaissotilaat kotiutuivat tarkkaan ottaen kesäkuussa 2021
Ulkopoliittisen instituutin raportti: “Suomi Afganistanissa 2001-2021” Joulukuu 2022 ; https://www.fiia.fi/wp-content/uploads/2022/12/fiia-report-72_suomi-afganistanissa-2001-2021_katariina-mustasilta-et-al..pdf# - viitattu 30.8.2025
Galtung, Johan : “Rauhanomaisen puolustuksen strategia”, suom. Mikkonen, Sirpa & Mäkelä, Kaarina. Into Kustannus 2016, Latvia
