Rakkaudesta ihmiskuntaan – War Resisters’ International 100 vuotta. Osa 3: Kolmas leiri
1940-luvun loppu oli War Resisters’ Internationalille erityisen vaikeaa aikaa. Henkiinjääneet rauhanaktivistit palasivat vähitellen näkyviin vankiloista, keskitysleireiltä ja piilopaikoista, joihin heidät oli toisen maailmansodan vuosina pakotettu. Monen huomio oli kuitenkin oman elämän jälleenrakennuksessa pikemminkin kuin nopeassa paluussa aktiiviseen järjestötoimintaan.
Koko yhteiskunnallinen ilmapiiri ja keskusteluasetelma rauhanaatteen ympärillä olivat myös ratkaisevasti erilaiset kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kilpailevien imperialististen suurvaltojen mielettömänä valtapelinä näyttäytynyt ensimmäinen maailmansota oli synnyttänyt vastareaktiona yli vuosikymmenen jatkuneen pasifistisen ajattelun ja toiminnan aallon, jonka osana myös WRI oli syntynyt.
Toisen maailmansodan syttyminen taas oli ollut monelle pasifismiin toivonsa laittaneelle pettymys. Totalitaaristen hallintojen sodan aikana tekemät hirmuteot vakuuttivat monet aiemmin ehdotonta väkivallattomuutta kannattaneet siitä, että niiden vastustamiseksi kaikki keinot, myös väkivalta, olivat välttämättömiä. Sodan päättyminen ei myöskään tuntunut johtavan uuteen toiveikkaaseen rauhan aikaan, vaan lähes koko maailma päinvastoin järjestäytyi kahden hampaisiin asti aseistautuneen supervallan johtamiin blokkeihin.
Vähitellen WRI:n toiminta kuitenkin lähti jälleen käyntiin. Vuonna 1945 järjestö julkaisi pamfletin, jossa se kutsui eri maiden rauhanaktivisteja kokoontumaan samanaikaisesti alueellisiin konferensseihin seuraavan vuoden tammi-helmikuussa. Samanaikaisia alueellisia konferensseja järjestettiin lopulta yhteensä 33 eri puolilla maailmaa, ja ne toimivat lähtölaukauksena WRI:n sodanjälkeisen toiminnan uudelleen käynnistymiselle.
Maailma kahdessa leirissä
Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton johtamien liittoumien välinen kylmä sota tuotti WRI:lle ongelmia monella tasolla. Ensinnäkin Euroopan yli laskeutunut rautaesirippu erotti läntisessä maailmassatoimineet antimilitaristit itäeurooppalaisista aatetovereistaan, joiden toimintamahdollisuudet kommunistijohtoisissa diktatuureissa olivat olemattomat.
Toisekseen rauhanjärjestöjen kentälle ilmaantui uusi kansainvälinen toimija, Maailman rauhanneuvosto, joka kannatti kovaäänisesti rauhaa mutta ei pasifismia tai väkivallattomuutta. Todellisuudessa rauhanneuvosto oli perustettu Neuvostoliiton äänitorveksi, ja kaikessa rauhantyössään se keskittyi kritisoimaan Yhdysvaltain ja se liittolaisten toimintaa jättäen itäblokin militarismin rauhaan. Joka tapauksessa Maailman rauhanneuvosto onnistui houkuttelemaan riveihinsä suuren määrän rauhanaatteesta innostuneita ihmisiä myös länsimaissa.
Kuitenkaan merkittävä osa monien maiden väestöstä ei ollut erityisen innostunut kuulumaan kumpaankaan globaaliin valtablokkiin. Intian itsenäistyminen brittiläisestä imperiumista väkivallattomien kampanjoiden tuloksena 1947 antoi inspiraatiota ja toivoa voimapolitiikan kriitikoille. Intiassa myös järjestettiin vuonna 1949 Mahatma Gandhin koolle kutsuma kansainvälinen pasifistien tapaaminen, johon WRI otti aktiivisesti osaa.
WRI:ssä alettiin keskustella pitkän aikavälin suunnitelmasta maailmanrauhan saavuttamiseksi. Tavoite oli tarkoitus saavuttaa luomalla kansainvälinen väkivallaton massaliike, joka pystyisi muodostamaan olemassaoleville blokeille vaihtoehdon, muttei itse pyrkisi muodostamaan omaa voimablokkia. A. J. Muste laati WRI:n neuvostolle suunnitelmasta luonnoksen nimellä Kolmas leiri.
Tavoitteena oli kansainvälinen väkivallaton massaliike, joka pystyisi muodostamaan olemassaoleville blokeille vaihtoehdon muttei itse pyrkisi muodostamaan omaa voimablokkia
Musten suunnitelman mukaan kansainväliseen liikkeeseen tuli kutsua mukaan läntisten pasifistien ohella mukaan esimerkiksi Intian gandhilaisia, eri maiden Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautuvia sosialistipuolueita, siirtomaiden vapautusta ajavia väkivallattomia liikkeitä ja suurvaltapoliittista puolueettomuutta ajavia ryhmiä. WRI tekikin tällaisen liittouman luomisesta vuonna 1954 Pariisissa pidetyn kansainvälisen konferenssinsa pääteeman.
Myöhempinä vuosina WRI myös loi suhteita moniin mainittuihin ryhmiin ja teki niiden kanssa mahdollisuuksien tullen yhteistyötä. Perimmäinen tavoite eli maailmanpolitiikkaa ravistelevan kansainvälisen massaliikkeen luominen ei kuitenkaan sellaisenaan onnistunut. 1960-luvulta alkaen ajatuksen kolmannen vaihtoehdon luomisesta suurvaltablokeille otti omakseen pääasiassa globaalin etelän valtioista koostunut Sitoutumattomien maiden liike.
Valtion tunnustuksen tavoittelu vai kansalaistottelemattomuus?
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä monessa asevelvollisuutta toimenpanevassa maassa nuorison kiinnostus siviilipalvelusta kohtaan kasvoi, ja siviilipalvelusjärjestelmän kehittäminen alkoi viedä yhä enemmän monien maiden rauhanaktivistien aikaa ja huomiota. Kansainvälisellä tasolla taas WRI:n jatkuvasti toistama virallinen kanta oli, että siviilipalveluksen hyväksyminen merkitsi asevelvollisuuden oikeuttamista. Tämän näkemyksen mukaan vaatimus oikeudesta siviilipalvelukseen vakaumuksellisille aseistakieltäytyjille itse asiassa tarkoitti, että valtiolla olisi täysi oikeus määrätä armeijaan ne, joilla tällaista vakaumusta ei ollut.
Kuitenkin WRI peräänkuulutti keskinäistä suvaitsevaisuutta aseistakieltäytyjien välille. YK:n ihmisoikeusjärjestelmän kehittyessä järjestö myös sai tilaisuuden edistää siviilipalvelusta ihmisoikeuskysymyksenä, jolloin erittäin kriittinen suhtautuminen siihen järjestön omassa viestinnässä alkoi vaikuttaa yhä hankalammalta.
Vuonna 1957 WRI kutsui yhdessä kahden muun kansainvälisen rauhanjärjestön kanssa koolle tapaamisen käsittelemään aihetta. Jo tapaamisen kutsukirje aiheutti debatin The War Resister -lehdessä, mikä osoittaa aiheen tulenarkuutta.
WRI:n belgialaisessa jäsenjärjestössä työskennellyt Arno Hamers jopa erosi työstään asian vuoksi. Hän koki tapaamisen kutsukirjeen vihjanneen, että WRI organisaationa hyväksyisi pakollisen siviilipalveluksen. The War Resisterin julkaisemassa erokirjeessään hän kirjoitti: “Juuri nyt, kun ydinuhka leijuu ihmiskunnan yllä, keskustelu joistain aseistakieltäytyjästatuksen laillista tunnustamista koskevaan hallituksen esitykseen tehtävistä muutoksista tuntuu täysin irtaantuneen tämän hetken realiteeteista ja tarpeista. Nykyisessä tilanteessa mielestäni ainoa toimintalinja sodanvastustajille voi olla vain Gandhin hahmottelema yhä etenevä ja laajeneva kieltäytyminen yhteistyöstä valtion kanssa sekä laajeneva hyökkäävä kansalaistottelemattomuus, jopa totaalinen kansalaistottelemattomuus, jos maailman tilanne sitä vaatii.”
Vastakkaisen kannan tiivisti sveitsiläinen Ralf Hegnauer vastauksessaan: “Miksi väkivallattomien asenteiden ja käsitysten pitäisi sulkea pois mahdollisuus kannattaa vaikkapa pakollistakin siviilipalvelusjaksoa nuorille, kun tehtävä työ ei millään lailla ole kytköksissä sotavalmisteluihin ja se hyödyttää laajasti yhteiskuntaa?”
Käytännössä siviilipalvelusjärjestelmän kehittäminen ja toisaalta sen hylkääminen koko asevelvollisuuden mukana säilyivät molemmat samanaikaisesti WRI:n tavoitteissa läpi kylmän sodan.
Suoraa toimintaa sotaa vastaan
WRI:n kylmän sodan vuosikymmenet eivät kuluneet pelkästään sisäisissä keskusteluissa ja teoreettisissa pohdinnoissa. Järjestö onnistui organisoimaan useita vaikuttavan mittakaavan kansainvälisiä suoran toiminnan operaatioita.
Vuonna 1961 WRI perusti Maailmanrauhan prikaatin, jonka oli tarkoitus toimia vapauttavana ja yhteiskuntaa muuttavana väkivallattomana voimana. Prikaatin ensimmäinen operaatio oli järjestää silloisessa Pohjois-Rhodesiassa siirtomaavaltaa vastustava kansainvälinen marssi, jonka järjestäjätkin arveilivat jäävän osallistujamäärältään pieneksi. Brittiläinen siirtomaahallinto, jolla oli jo kokemusta väkivallattomista itsenäisyysliikkeistä aiemmin Intiassa, reagoi kuitenkin jo uutisiin marssista lähes paniikinomaisesti ja suostui aloittamaan neuvottelut, jotka johtivat ensin Zambian ja sitten Tansanian itsenäistymiseen. Prikaati uhmasi myös rautaesirippua lähettämällä matkaan Britanniasta veneen, joka pyrki rantautumaan silloiseen Leningradiin. Veneen oli tarkoitus kritisoida Neuvostoliiton ydinohjelmaa, ja sen osanottajien vangitsemiseen päättynyt purjehdus ajoittui juuri Kuuban ohjuskriisin aikoihin.
Vuosina 1965–1975 Vietnamin sodan vastustus oli WRI:lle kansainvälinen ponnistus. Järjestön jäsenet muun muassa jakoivat sodanvastaista materiaalia eri maissa oleskeille amerikkalaisille sotilaille ja turisteille, tukivat amerikkalaisia sotilaskarkureita ja vaativat muita valtioita myöntämään heille turvapaikan sekä osallistuivat sodanvastaisiin joukkoliikkeisiin.
Vuonna 1971 WRI vastasi silloisen Itä-Pakistanin humanitaariseen kriisiin lanseeraamalla operaatio Omegan. Itsenäiseksi julistautuneessa Itä-Pakistanissa eli nykyisessä Bangladeshissa oli meneillään sisällissota ja Pakistanin armeijan toteuttama kansanmurha. Operaatio Omega teki useita yrityksiä tunkeutua Intiasta Itä-Pakistaniin salakuljettaakseen sinne ruokaa ja muita välttämättömyystarvikkeita, mutta sen jäsenet päätyivät yrityksissä kerta toisensa jälkeen Pakistanin viranomaisten vangitsemiksi.
Vuosina 1976–1986 WRI oli mukana organisoimassa vuosittaisia kansainvälisiä antimilitaristisia marsseja, jotka loivat järjestöön kansalaistottelemattomuuden osaamista ja rutiinia. Marssit kritisoivat vaihdellen eri militarismin muotoja, esimerkiksi kansainvälisiä asemessuja tai ydinasevarustelua. Marssijat järjestäytyivät lähiryhmiksi ja ottivat marssien aikana osaa lukuisiin suoran toiminnan aktioihin.
Sodanvastustajia ja aseistakieltäytyjiä
Suomessa sodanjälkeiset vuosikymmenet merkitsivät katkosta suhteissa WRI:iin. Ennen toista maailmansotaa internationaalin Suomen osastona toimineen Suomen Antimilitaristisen liiton toiminta oli hyytynyt sen keskushenkilöiden kuolemaan ja toiseen maailmansotaan. Sen seuraajaksi yritettiin perustaa 1950-luvulla Suomen sodanvastustajat -niminen järjestö, mutta järjestö eli vain muutaman vuoden.
Kylmän sodan ajan merkittävin rauhanjärjestö Suomessa oli Rauhanpuolustajat, joka kuului Maailman rauhanneuvostoon ja jonka jäsenjärjestöinä olivat jopa maan suurimmat puolueet laitavasemmistosta keskustaan. Toisaalta 1960-luvun nuorison radikalismi, ydinaseiden ja Vietnamin sodan vastustus synnyttivät uudenlaista liikehdintää ja johtivat muun muassa Suomen Sadankomitean perustamiseen.
Siviilipalveluksesta tuli yhä merkittävämpi kysymys myös Suomessa 1960-luvun mittaan. Sadankomitean aktiivit ahkeroivat siviilipalveluksen puolesta käydyissä kampanjoissa ja ajoivat tarpeen tullen sivarien oikeuksia. Tämä alkoi kuitenkin syödä järjestön resursseja eikä tekijöitä tahtonut enää löytyä. Aika oli kypsä erillisen Suomen Siviilipalvelusmiesliiton perustamiselle vuonna 1974.
Liitto alkoi 1970-luvun lopulla pitää yhteyttä WRI:n suuntaan ja liittyi lopulta vuonna 1983 sen jäsenjärjestöksi. Vuonna 1987 toimintaansa myös totaalikieltäytyjiin ja reservinkieltäytyjiin sekä yleisemmin antimilitaristiseen toimintaan laajentaneen Siviilipalvelusmiesliiton nimi vaihdettiin Aseistakieltäytyjäliitoksi.
Seuraavana vuonna WRI:n kansainvälinen konferenssi järjestettiin Ahvenanmaalla. Demilitarisoidulla alueella järjestetty kokous jäi järjestön viimeiseksi ennen itäblokin diktatuurit kaataneita verettömiä kansannousuja 1990–1991. Vaikka WRI:n oman kolmannen leirin rakentaminen jäi puolitiehen, kylmän sodan päätti lopulta väkivallattomien massaliikkeitten toiminta, ei sotilaallinen ratkaisu. •
TEKSTI: Aku Kervinen
KUVA: Devi Prasad
Lähteet:
Devi Prasad: The War is a Crime against Humanity. The Story of War Resisters’ International.
Tuuli Vuori ym (toim.): Ei sotaa ilman sotilaita. Aseistakieltäytyjäliiton vuosikymmenet. https://wri-irg.org/en/story/2020/wris-history
