Artikkelissa tarkastellaan militarismia feministisestä näkökulmasta.
Militarismia voi analysoida usein eri tavoin, esimerkiksi luokan, rodun ja sukupuolen näkökulmista. Militarismia voi myös tarkastella yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten ilmastonmuutokseen, pakolaisuuteen, syrjintään ja moneen muuhun.
Feministit ovat vuosikymmenten ajan kritisoineet sitä kuinka valta ja hallinta toimivat patriarkaalisessa järjestelmässä, ja sattumalta samanaikaisesti antimilitaristit ovat kritisoineet näitä samoja asioita militaristisessa yhteiskunnassa. Tämä on johtanut siihen, että samoista ilmiöistä puhutaan eri “kielillä” ja niitä vastustetaan erilaisilla toimenpiteillä.
Kun tarkastellaan militarismia patriarkaatin linssin läpi, on mahdollista nähdä ja ymmärtää, kuinka näitä molempia järjestelmiä ohjaavat samat arvot ja ne perustuvat hegemonisiin maskuliinisuuden ja feminisyyden muotoihin.
Las Palmasissa pidetyssä Aktivismin, ihmisoikeuksien ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden foorumissa feministinen antimilitaristi Koldobi Velasco käsitteli esityksessään militarisoinnin, militarismin ja patriarkaatin välistä suhdetta. Hän väittää, että patriarkaatilla ja militarismilla on samat arvot (joskin hän kutsuu niitä vasta-arvoiksi): hierarkisuus, väkivaltaisuus, tottelevaisuus, individualismi, elämän, ihmisten ja ympäristön halveksunta, autoritaarisuus, naisten uhriuttaminen ja vähättely, yhdenmukaisuus, tasapäistäminen, syrjäyttäminen ja kontrolli. Molemmat järjestelmät yrittävät tukahduttaa erimielisyydet ja puolustavat hallitsevan luokan etuja. Lisäksi naisten ruumista pyritään hallitsemaan ja pidetään samanaikaisesti sotilaskohteena, aseena ja taistelukenttänä.
Patriarkaatti määrittelee maskuliinisuuden ja miehelle sopivat roolit, arvot ja ominaisuudet, ja vaatii sitten miehiä mukautumaan niihin. Miesten tulisi käyttäytyä näiden vaatimusten mukaisesti kaikkialla, kaiken aikaa. Samalla patriarkaatti määrittelee feminiinisyyden ja sen, kuinka naisten tulisi toimia kaikkialla ja kaiken aikaa. Militarismi käyttää näitä kahta rooli- ja ominaisuusjoukkoa sanoakseen, mikä on toivottavaa ja mikä ei, mitä tulisi rohkaista, mitä tulisi hallita ja kontrolloida ja millä tavoin.
Olen usein kuullut sanottavan, että naisten ja etenkään feministinaisten ei pitäisi valittaa nykyisestä tilanteestamme. Useimmissa maissa voimme äänestää, voimme opiskella korkeakouluissa, päästä töihin (vaikka meille ei niistä maksetakaan yhtä paljon kuin miespuolisille kollegoillemme), mutta useimmissa maissa meidän ei toisaalta tarvitse suorittaa asepalvelusta. Kun otetaan huomioon tämä, mitä naisilla tai feministeillä on sanottavaa sodasta, militarismista ja asevelvollisuudesta? Miksi meidän pitäisi ylipäätään vaivata niillä päätämme? Ymmärrän, miksi tämä ei ole selvää. Näyttäähän siltä, että nämä ilmiöt vaikuttavat suoraan ainoastaan miehiin, sillä yleensä vain heidät määrätään kutsuntoihin ja pakotetaan asepalvelukseen. Mutta totuus on, että militarismi vaikuttaa useilla tavoilla paitsi miehiin myös naisiin.
Olemme niin tottuneet elämään patriarkaalisessa kulttuurissa, että tuskin huomaamme, kuinka muokkaamme ajatteluamme ja käyttäytymistämme järjestelmän haluamalla tavalla. Jopa silloin, kun olemme tietoisesti kyseenalaistaneet asetetut arvot ja roolit, niiden muuttaminen on vaikeaa ja vie aikaa.
Armeija ja poliisi edustavat selvästi perinteisiä miesrooleja. Sotilaat ja poliisit ovat juuri sellaisia kuin miesten oletetaan olevan. Joskus miehille tarjotaan erilaisia tapoja täyttää nämä maskuliiniset odotukset. Kaikki, jotka liittyvät armeijaan tai tukevat militarismia, eivät ole sotilaita, vaan jotkut näistä miehistä myös suorittavat hallinnollisia tehtäviä, sijoittavat rahaa sotavälineiden tuotantoon tai työskentelevät sodasta hyötyvien teknologiayritysten tai pankkien kanssa. Ja silloin, kun miehet eivät halua noudattaa tätä maskuliinisuuden mallia, liittyä armeijaan tai suorittaa asevelvollisuutta, heidät usein pakotetaan tai taivutellaan siihen. Voi olla ettei heillä ole muita työmahdollisuuksia tai he eivät saa kaikkia kansalaisuuteen kuuluvia etuja, kuten mahdollisuutta kouluttautua, hoitaa julkisia tehtäviä tai matkustaa vapaasti maidensa sisällä tai ulkopuolella, elleivät he ole suorittaneet asevelvollisuutta.
Mutta myös monet naiset liittyvät armeijaan, ja tähänkin on monia syitä. Jotkut naiset tekevät sen perinteen vuoksi, toiset siksi, että he haluavat suojella maataan tai koska he pitävät armeijaan liittymistä järkevänä ja palkitsevana työmahdollisuutena. Monet saattavat haluta rikkoa sukupuoleensa kohdistettuja odotuksia, vaikkakin tarkemmin katsoen sukupuoliroolin rikkominen henkilökohtaisella tasolla ei tässä asiassa muuta rakenteita; asevoimat joihin kuuluu naisia eivät ole vähemmän patriarkaalisia, vähemmän väkivaltaisia tai tasa-arvoisempia. Tämä itse asiassa onkin armeijoiden ja poliisivoimien tiedossa, kun ne houkuttelevat naisia liittymään riveihinsä – tähän ilmiöön on viitattu käsitteellä purppurapesu (purplewashing).
Patriarkaalinen järjestelmä löytää aina uusia tapoja käyttää omaksi hyödykseen ideoita, keskusteluja ja käytäntöjä, joiden aiemmin nähtiin toimivan sitä vastaan. Eri maiden lainsäädäntö käyttää enemmän kuin koskaan sukupuolten tasa-arvoa koskevaa keskustelua hyväkseen yrittäessään sisällyttää naiset omiin väkivaltaisiin ja sotilaallisiin rakenteisiinsa. Esimerkiksi Meksikon työväenpuolue ehdotti asevelvollisuuslain uudistamista pakollisen asevelvollisuuden käyttöönottamiseksi naisille. Suomessa hallituksen piirissä on ehdotettu siviilipalvelusta myös naisille. (Tällä kirjoittaja viitannee puolustusministeri Kaikkosen ehdotukseen naisille suunnattavasta kansalaispalveluksesta. toim. huom.)
Kolumbiassa järjestettiin marras- ja joulukuussa 2019 mielenosoituksia, joihin mellakoiden vastainen yksikkö (ESMAD) vastasi äärimmäisellä väkivallalla. Vastavalittu pormestari tiesi, että mielenosoitukset jatkuisivat tammikuussa – ja keksi kuinka välttää mielenosoittajien ja mellakoiden vastaisen yksikön yhteenotot. Mielenosoituksia lannistamaan ei lähetettäisikään mellakoiden vastaista yksikköä, vaan sen jäsenten äidit! Tiedän, että tämä saattaa kuulostaa vitsiltä, mutta valitettavasti se ei ole. Ehdotuksena oli korvata poliisiyksikkö poliisien äideillä, jotta mielenosoitusten aikana ihmisille ei tulisi mieleen tehdä graffitteja tai hakeutua vastakkainasetteluun poliisin kanssa. Patriarkaalinen kulttuuri on aina suhtautunut halveksivasti äitien rooliin yhteiskunnissamme ja nähnyt heidän tekemänsä työn aina tuottamattomana eikä tärkeänä. Tässä erityistilanteessa se oli kuitenkin hyödyllinen vain siksi, että sillä päätettiin korvata poliisin ja mellakoiden vastaisen yksikön rooli.
Militarismi on patriarkaalisen kulttuurin arvojen kärjistetty ilmaus. Se on osa mediaa, saamaamme koulutusta, jokapäiväistä elämäämme ja jopa ihmissuhteita ja sosiaalista vuorovaikutusta. Ja ansa piilee siinä, että se on niin normaali, niin luonnollinen, niin ilmeinen osa elämäämme, että kukaan ei uskalla kyseenalaistaa tai edes näe sitä. Onneksi feministien analyysi ja aktivismi on innoittanut antimilitaristit vuosien varrella yhä useammin paljastamaan ja haastamaan patriarkaatin ja militarismin välistä suhdetta.
Artikkeli on julkaistu alun perin Broken Rifle -ehden numerossa 1/2020, jonka teemana oli Naiset, sukupuoli ja antimilitarismi.
TEKSTI: NATALIA GARCÍA CORTÉS
KÄÄNNÖS: AKU KERVINEN
