Joulukuussa 2024 WRI:n jäsen Andrew Metheven tapasi Common Wealthin vanhemman tutkijan Khem Rogalyn. Rogalyn edustama Common Wealth on ajatushautomo, jonka tavoite on ´uudelleenkuvitella omistusoikeus menneidentragedioiden korjaamiseksi ja varmistaa kestävä ja jaetun vaurauden tulevaisuus Ihmiskunnalle. Khem on vähän aikaa sitten julkaissut uuden raportin otsikolla ´A Lucas Plan for the Twenty First Century´ 1 jonka tavoite on valaista kuinka Iso-Britannia voisi siirtyä asetellisuuden valmistusprosesseista siviilituotantoon. Raporttia varten Khem haastatteli ammattiyhdistyksen edustajia ymmärtääkseen, millaisena he näkevät roolinsa tällä teollisuudenalalla, ja kuinka mainittu siirtymä heidän mielestään voisi tapahtua.
Teksti: Andrew Metheven
Suomennos: Juho Juutilainen
Kuvitus: Mikko Torvinen
Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisenä War Resisters Internationalin The Broken Rifle -verkkojulkaisussa.
Andrew Metheven: Näin alkuun olisi hyvä ymmärtää, miten sinä näet aseteollisuuden menojen ja ilmastonmuutoksen välisen suhteen? Eivätkö nämä ole kaksi täysin eri asiaa?
Khem Rogaly: Aseteollisuuden menot ja aseteollisuus on ilmasto-ongelma. Valtava, monikerroksinen ilmasto ongelma. Me voimme tarkastella sitä monella eri tavalla. Ensinnäkin, aseteollisuuden menot tarkoittavat menojen suuntaamista sotilaallisiin operaatioihin, infrastruktuuriin ja valtiollisen sotilaallisen kapasiteetin parantamiseen. Näillä on päästövaikutuksia. Maailmanlaajuisesti sotateollisuus on vastuussa n. 5,5 prosentista kaikista maailman päästöistä. Esimerkiksi pelkästään Iso-Britannian aseteollisuuden päästöt ovat tällä hetkellä enemmän kuin noin 60 maalla kaikenkaikkiaan. Päästöt eivät synny vain siitä, että pitää kyetä käymään sotaa, vaan Iso-Britannian tapauksessa, joka käyttää sotilasmenoihin kuudenneksi eniten rahaa maailmassa, pitää kyetä myös maailmanlaajuisesti puuttumaan konflikteihin. Tämä itsessään on iso päästötekijä.
Noin puolet näistä päästöistä tulee yksityiseltä sektorilta, brittiläisten sotavoimien asetuotannosta. Toinen puolikas syntyy taisteluhävittäjien ja sotalaivojen käyttöön liittyvästä energiantarpeesta. Minä nimenomaan korostaisin että hävittäjät ovat keskeinen osa päästöjen syntymistä, koska ne kuluttavat polttoainetta korkealla, jolla on kumulatiivinen ilmastovaikutus.
Mutta ensimmäinen kerros on vain sotakaluston ja infrastruktuurin ylläpito - toinen on itse sodankäynti. Sen vaikutus ympäristöön ja ilmastoon on itsestäänselvä. Voimme tämän selvän esimerkin nähdä Gazassa juuri nyt. Termi "ecocide" (epävirallinen suomennos "ekomurha", kääntäjän huom.) keksittiin alunperin tarkoittamaan amerikkalaisten Vietnamissa käymää sotaa ja etenkin tiettyä amerikkalaisten käyttämää strategiaa, jonka lopputuloksena oli tuhota paikallisen väestön ja maan välinen luontosuhde. Sama taktiikka on tällä hetkellä käytössä Israelin armeijan toimesta Gazan alueella, ja samaa Israel on tehnyt historian saatossa aikaisemminkin, mutta tämä prosessi on vain kiihtynyt marraskuusta 2023 lähtien.
Viimeinen aspekti ekologisen tuhon, joka on paitsi aina läsnä sodassa, myös modernin sodankäynnin taktiikkaa -, lisäksi on kylmä sota. Ja paras tapa kehystää tämä on sanomalla "kylmä sota on kuuma ongelma". Periaatteessa koska on olemassa geopoliittinen kilpailu - jota käydään pääasiassa Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä - joka johtaa entistä suurempiin sotilasmenoihin ja sotilasinfrasrtuktuurin kasaantumiseen, jonka päästövaikutuksista jo mainitsin.
Tämän lisäksi on olemassa taloudellista sodankäyntiä. Elämme ilmastokriisin keskellä, ja globaalin talouden mahdollisimman nopea mutta myös koordinoitu siirtymä päästöttömyyteen on toinen ilmasto-ongelma. Se mitä meillä on nyt, on päätöksiä, kuten Bidenin hallinnon kiinalaisvalmisteisille sähköautoille asettamat tuontitullit - määräys amerikkalaisen autoteollisuuden tavoitteiden priorisoimiseksi ohi hiilineutraalisuuden. Yhdysvaltain suuripäästöisimmän teollisuudenalan nopeaan hiilineutraloimiseen tarvittaisiin paitsi julkisen liikenteen valtava laajentaminen, myös perinteisten kulkuneuvojen korvaaminen sähköautoilla, ja maa, joka noiden autojen valmistusta johtaa tällä hetkellä, on Kiina. Siinä me näemme kylmän sodan aikaisen kilpailun tulevan Yhdysvaltojen ilmastokriisin vastaisten toimien tielle.
AM: Julkaisit vastikään raportin nimeltä "A Lucas Plan for the Twenty First Century" - voisitko tiivistää, mitä tämä raportti pyrkii esittämään?
KR: "Lucas Plan" oli suunnitelma, jonka kehittivät Lucas Aerospace-nimisen sotateollisuusyrityksen ammattiyhdistysjäsenet. Se julkaistiin vuonna 1976 ja siinä demostroitiin, että oli mahdollista muuntaa sotilaslentokoneen valmistamiseen tarvittavat komponentit yli 150:n erilaisen siviilituotteen valmistukseen. Suunnitelma oli aikoinaan todella innovatiivinen, koska todettiin, että tuon tuoteryhmän sisällä oli mahdollista valmistaa tuuliturbiineja ja aurinkokennoja. Joten jopa -70-luvun puolivälissä oltiin tietoisia teollisuustuotteiden ekologisista hinnoista ja suunniteltiin ensimmäisiä uusiutuvan energian teknologioita. Se oli innovatiivinen myös toisella tapaa siinä, että tekijöiden mielestä piti olla mahdollista tarkkailla tätä siirtymäprosessia. Heidän mielestään, tuotantoon osallistuvina työntekijöinä, he ymmärtäisivät parhaiten miltä tämä prosessi näyttäisi käytännössä.
Toinen tärkeä pointti Lucas Planiin liittyen on se, että se nähdään yleensä yksittäisenä esimerkkinä. Mutta oikeastaan se oli pitkän perinteen jatkumo ammattiyhdistysliikkeen syntymiselle aseteollisuuden sisällä Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa, joka juontaa juurensa jo ensimmäisen maailmansodan syttymishetkiin. Esimerkiksi Britannian Barrow´ssa - telakalla, joka nyt rakentaa ydinsukellusveneitä mutta aikoinaan teki perinteisiä sotalaivoja -ammattiyhdistysliikkeen jäsenet keksivät vaihtoehtoisen suunnitelman siirtyessään siviilituotteiden valmistukseen vastauksena ensimmäisen maailmansodan jälkeiselle tuholle. Tämä agenda koki voimakkaan poliittisen uudelleensyntymän toisen maailmansodan jälkeen.
Raporttini ottaa siis vaikutteita alkuperäisestä Lucas Planista ja pyrkii selvittämään kuinka tuo siirtymä olisi mahdollinen nykypäivän Iso-Britannian aseteollisuudessa. Sen tehdäkseni puhuin 21 brittien aseteollisuutta edustavan työntekijän kanssa, ja haastattelin heitä heidän työhönsä ja tämän siirtymän todennäköisyyteen liittyen. Tässä on kolme pääasiaa, jotka haluan ottaa esille.
1. Iso-Britannialla on jatkuvasti ollut paljon korkeammat sotilasmenot kuin useimmilla Euroopan mailla jo useamman vuosikymmenen ajan. Oikeutus korkeampiin sotilasmenoihin on aina ollut taloudellinen, koska ympäri maata on yhteisöjä, jotka ovat riippuvaisia aseteollisuuden tuotannon mahdollistamista työpaikoista ja näiden työpaikkojen yhteisöille synnyttämistä taloudellisista hyödyistä. Raporttini osoittaa, että enemmän kuin puolet näistä työpaikoista ovat hävinneet vuoden 1980 jälkeen, ja monet haastateltavat ovat kokeneet turvattomuutta työpaikoistaan, koska jopa satoja ihmisiä on irtisanottu yhden päivän sisällä. Saattoi myös olla, että tehdas aiottiin siirtää välittömästi ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta. Eräs haastateltava toivoi siirtymävaihetta, koska sopimukset Britannian puolustusministeriön kanssa voivat olla erittäinkin vaihtelevia.
2. Mahdollisuudesta puhuen: se mitä haastateltavat näyttivät kokemustensa kautta on se, että siirtymä on erittäin mahdollinen. Se oli erittäin näkyvää laivaston laivanrakennussektorilla, jossa huomasin että neljä Iso-Britannian telakkaa työskentelevät jo osana ulkomaisten uusiutuvien enrgialähteiden tuotantoketjua. Tuuliturbiinien ja maanalaisten junien valmistukseen sekä julkisen liikenteen infrastruktuurin suunnitteluun on läheisiä yhtymäkohtia. Haastateltavat puhuivat siirtymäideasta niin kuin se olisi täysin normaalia ja heidän edustamansa yritykset ottaisivat hoitaakseen siviilityötä silloin kun näkisivät sen hyödylliseksi. Joten se on mahdollista teknologisesta näkökulmasta.
3. Jotta tämä olisi mahdollista, se vaatisi valtiollisen uudelleenjärjestelyn joka johtaisi pois niistä sotilasmenoista, joita meillä tällä hetkellä on. Tuotannon siirtäminen siviilimarkkinoille vaatii todisteita siitä, että on olemassa kestävä markkina tuotteille, jotta työpaikat olisi turvattu. Haastateltavat ilmaisivat selkeästi, että pitäisi tapahtua julkisten investointien uudelleenkohdentaminen siviilihankintoihin, jotta se olisi mahdollista.
AM: Raportissa teit hyvin selkeäksi, että Iso-Britannian sotateollisuus on elinkelpoinen ainoastaan jatkuvista julkisista investoinneista johtuen ja että resursseja tulisi ohjata kohti vihreää teollisuutta, mutta tämänhetkisessä poliittisessa ympäristössä ehdotus “sotilasmenojen leikkaamisesta olisi kenelle tahansa poliitikolle uran päättävä heitto! Miltä, sinun mielestäsi, tämän prosessin tulisi näyttää?
KR: Tämän voi kääntää päinvastoin: ainut raskasteollisuudenala, jonka pääasiakas on hallitus, on aseteollisuus. Se tarkoittaa että (Britannian) puolustusministeriö -yhdessä sen hyväksymien vientikumppaneiden kanssa – sanelevat mitä brittiläinen aseteollisuus tuottaa. Hankintaohjelmiensa kautta puolustusministeriö ohjailee tuotantoa. Sotilaallisella sektorilla on tavallisesti erikoistuneempi tuotanto rajatummalle tuotejoukolle kuin massavalmistuslinjalla esimerkiksi autoteollisuudessa, jossa tuotetaan siviilikäyttöön kulutushyödykkeitä massiivisessa mittakaavassa. Tällä alalla on laaja joukko ihmisiä, jotka työskentelevät muutaman erikoistuotteen parissa omaten taitoja, jotka voidaan tarvittaessa ohjata uudelleen. Kuten raportissani totesin, valtiolla on mahdollisuus suunnitella uudelleen tuotantopohjaansa, ja koska se on vastuussa tämän yksityisen teollisuuden toiminnasta ja tuotteista, sillä on myös mahdollisuus valvoa siirtymää.
Mutta, kuten sanoit, poliittinen haaste on valtava: tällä hetkellä poliitikot eivät halua valvoa tätä siirtymää vaan ennemminkin sanovat, että poliittisesti ja taloudellisesti se on ehdottomasti toteutettavissa, aivan kuten teknologisestikin. Lisäisin vielä, että on tärkeää olla sanomatta, että muutos olisi helppo ja sujuva. Monet haastateltavista totesivat, että heidän suorittamassaan erikoistuotannossa on sellaiset tiukat vaatimukset, joita ei siviilipuolen työssä ole. Työntekijät valmistavat erittäin huipputeknisiä mittatilaustyönä tehtyjä osia ja tuotteita enimmäkseen hyvin rahoitetuille maailmanlaajuisille sotilasvalloille joilla on tiukat standardit. Se vaatii työtä. Haasteena olisi varmistaa, että siirtymän jälkeen työ olisi yhtä intensiivistä.
Ehdotukseni lähtökohta on valtiollisen holding-yhtiön perustaminen – ei sen erilaisempi kuin Työväenpuolueen (Labour) perustama kansallinen varallisuusrahasto (National Wealth Fund, valtio-omisteinen sijoitusrahasto). Pääasiallinen eroavaisuus on, että se ottaisi haltuunsa 100% kohteista kun NWF tekee pienempiä pääomasijoituksia. Tämän yrityksen kautta olisi mahdollista ottaa haltuun tiettyjä sotilaallisia tuotantolaitoksia ja ohjata niiden tuotantoa julkisen sektorin yritysten, kuten kuljetus- ja energiayhtiöiden tarpeisiin ja käyttää tätä jatkuvan kysynnän pohjana samalla koordinoiden muiden julkisen sektorin yritysten kanssa.
Otetaan esimerkkinä Harland & Wolff, tunnettu Belfastin telakan omistaja, joka joutui yrityssaneeraukseen jokin aika sitten. Kaikki sen neljä telakkaa ovat uhattuna ja työpaikkojen olemassaolo vaarassa. Ammattiliitot yrittävät tietysti suojella työntekijöitään, mutta hallitus, sen sijaan että ottaisi nämä kohteet julkiseen omistukseen, yrittää saada espanjalaisomisteisen yrityksen ostamaan telakkatoiminnan. Iso-Britannian hallitus on valmis maksamaan 300 miljoonaa puntaa helpottaakseen ostopäätöstä. Vaihtoehto tälle olisi säästää tuo 300 miljoonaa, ottaa toiminta valtion haltuun ja käyttää tuota omistusoikeutta valvomaan siirtymää kohti uusiutuvan energian valmistusta, julkisen liikenteen kehittämistä tai muita siviiliprojekteja, joille on huutava tarve.
AM: Mitä sanoisit heille, jotka kannattavat ajatusta sotilasmenojen ja –teollisuuden säilyttämisestä ennallaan, jotta Iso-Britannian sekä sen liittolaisten turvallisuus olisi taattu? Eikö tämä hyödytä vain muiden maiden kilpailevia yrityksiä?
KR: Yhdistynyt Kuningaskunta on viimeisten vuosikymmenten aikana sotilasmenojensa suuruuden näkökulmasta poikkeus - käytämme enemmän BKT:sta sotilasmenoihin kuin monet verrokkimaat. Sotilasmenot ja niiden suuruus eivät ole vain turvallisuuskysymys, jolla suojellaan valtiota hyökkäykseltä. Hallituksen puolustusohjelma (Defence Command Paper) määrittelee, että valtion on kyettävä puuttumaan konflikteihin missä vain, milloin vain ja missä tahansa ympäristössä sekä taattava jatkuva sotilaallinen läsnäolo Euroopan ulkopuolella. Se tarkoittaa sotilastukikohtien ylläpitoa ympäri maailmaa, mutta Britannian sotilaallisen voiman projisointi ympäri maailmaa ei palvele puolustusta. Sen sijaan, kuten olemme nähneet brittien puuttumisessa Irakin tai Afganistanin sotaan tai olemalla elintärkeä kumppani Saudi-Arabialle tai Israelille, sillä on brutaaleja seurauksia ihmisille jotka kohtaavat nämä sotilaalliset väliintulot.
Toinen syy jonka lisäisin on Britannian sotateollisuuden hankintamenot, nykypäivänä noin 37 miljardia puntaa vuositasolla, jotka menevät täysin hukkaan. Osa rahoista käytetään projekteihin jotka viivästyvät, menevät yli budjetin tai keskeytetään kokonaan. Esimerkiksi AJAX-tankki, jonka kehittämiseen käytettiin 5,2 miljardia puntaa, on projekti joka on toistuvasti viivästynyt ja lisäksi vammauttanut sitä testaamassa ollutta henkilöstöä. Joten argumentti sille että sotilasmenojen kasvattaminen on tie turvallisuuteen, on siinä mielessä ontuva.
AM: Kuinka realistisena pidät tätä? Onko olemassa merkkejä siitä, että näin tapahtuisi?
KR: Realistisesti ajatellen, elämme uudelleenaseistautumisen aikaa, korotetun geopoliittisen kilpailun, Palestiinan kansanmurhan, yhä laajentuvien erilaisten sotien kontekstissa, joten ajatus tuosta tuntuu tällä hetkellä todella kaukaiselta. Varsinkin Euroopassa on poliittista painetta sotilasmenojen kasvattamiseen –molemmat puolueet Britanniassa tukevat tätä kantaa. Brittiläisessä kontekstissa täytyy ottaa huomioon, ettemme oikeastaan ole leikanneet sotilasmenoja kylmän sodan päättymisen jälkeen. Olemme oikeastaan pitäneet ne ennallaan noista ajoista. Emme ole manner-Euroopan valtioiden kanssa samassa tilanteessa, joten idea siitä, että meidän pitäisi kiireesti kasvattaa sotilasmenojamme ei oikein päde. Mielestäni, ennen kuin alamme toivoa liikoja, on tärkeää tietää, että tällainen siirtymä jossa rakennetaan koalitio rauhanliikkeen, sotateollisuuden ammattiyhdistysten sekä ympäristöaktivistien kanssa, on olennainen tapa heikentää ajatusta siitä että sotilasmenot ovat tärkeä osa taloutta. Mielestäni tämän on tärkeää toimia vastapainona niille tahoille, jotka ovat sotilasmenojen korottamisen kannalla.
Mitä toivoon tulee, ammattiyhdistyspolitiikassa on viimeisen vuoden aikana ollut toiveikkaita hetkiä, jotka osoittavat että sotateollisuudessa on sekä ammattiliittoja että yksittäisiä aktiiveja, jotka haluavat rakentaa siltaa tällaista siirtymää kohti. Paras esimerkki tästä on United Auto Workers Yhdysvalloissa, joka on suuri ammattiliitto USA:n auto- ja sotateollisuudessa. He vaativat tulitaukoa Palestiinaan, mutta myös valtuuttivat jäseniään tutkimaan siirtymää pois sotilastuotannosta kohti oikeudenmukaista tulevaisuutta. Ja mielestäni tällaisten esimerkkien näkeminen herättää toivoa.
Lähteet:
Tämä teksti on julkaistu ensimmäisenä War Resisters Internationalin The Broken Rifle -verkkojulkaisussa. Alkepräisen version voit lukea osoitteesta: https://wri-irg.org/en/story/2024/interview-why-military-industry-climate-problem-and-what-can-be-done-solve-it
