Artikkelissaan sosiologi Tuomas Hallamaa avaa väkivallan ja maskuliinisuuden kulttuurista yhteenkietoutuneisuutta. Keskinäiseen tukeen perustuvien ryhmien ja verkostojen avulla miehet ovat yhteiskunnassamme ylläpitäneet hallitsevaa asemaansa ja uusintaneet kulttuuria, jossa väkivalta vähintään symbolisella tasolla nähdään normaalina ja hyväksyttävänä.
Väkivalta on osa jokapäiväistä kokemusmaailmaa ja väkivallan eri muotoja esiintyy suomalaisen yhteiskunnan jokaisella tasolla. Osa väkivallan ilmenemismuodoista on legitimoitu ja normalisoitu elimelliseksi osaksi modernin kapitalistisen yhteiskunnan toimintaa, kun taas toiset väkivallan muodot on marginalisoitu. Taide, kirjallisuus ja viihde pursuavat erilaisia väkivallan representaatioita ja erilaiset väkivallanteot ovat hyvin yleinen uutisaihe. Kokemusmaailmamme on kyllästetty väkivaltaa käsittelevillä kuvauksilla. Yhteistä erilaisille väkivallan muodoille ja representaatioille on se, että ne yhdistetään kulttuurisesti miehiin, mieheyteen ja maskuliinisuuteen. Väkivaltainen nainen on kulttuurinen anomalia.
Legitimoitu ja normalisoitu väkivalta voidaan jakaa eksplisiittiseen ja implisiittiseen väkivaltaan. Eksplisiittisestä väkivallasta vastaavat pääasiassa valtion väkivaltamonopolit armeija ja poliisi. Osa eksplisiittisen väkivallan toteuttamisesta on kuitenkin ulkoistettu esimerkiksi turvallisuusalan yrityksille, tai erilaisille palkka-armeijoille. Implisiittistä väkivaltaa taas esiintyy kaikissa sosiaalisissa hierarkioissa ja se koetaan yleisesti ottaen oikeutettuna hierarkian jokaisella tasolla, jos hierarkia koetaan oikeutetuksi itsessään. Yhteistä legitimoidun väkivallan muodoille on niiden institutionaalinen ja byrokraattinen luonne. Legitimoitu väkivalta voi olla mielivaltaista, mutta sen oikeuttaa väkivallan tekijän asema instituution edustajana.
Näkyvin esimerkki marginalisoidusta väkivallasta on väkivaltarikollisuus. Väkivaltarikoksiin syyllistyvät pääasiassa miehet. Vuonna 2018 Suomen vangeista vain noin 7,5 prosenttia oli naisia. Miehet ja naiset joutuvat kuitenkin lähes yhtä usein väkivaltarikoksen uhriksi. Naisten ja miesten kohtaama väkivalta on kuitenkin luonteeltaan erilaista. Naiset joutuvat useimmin väkivaltarikoksen uhriksi joko kotonaan tai työpaikallaan, kun taas miehet kohtaavat väkivaltaa useimmiten julkisella paikalla tai ravintolassa. Marginalisoidun väkivallan piiriin kuuluu rikollisuuden lisäksi myös ei-kriminalisoituja väkivallan muotoja, kuten kiusaaminen ja henkinen väkivalta. Marginalisoitu väkivalta on usein legitimoidusta väkivallasta poiketen yksilöiden toisiin ihmisiin kohdistamaa, mutta se voi myös olla institutionalisoitunutta, esimerkiksi rikollisjärjestöjen tai muiden epävirallisten ryhmien harjoittamaa väkivaltaa.
HEGEMONINEN MASKULIINISUUS MIESTEN VÄKIVALTAISUUDEN TAUSTALLA
Miesten väkivaltaisuutta selitetään usein miesten ja naisten välisellä biologisella erolla. Miehet nähdään biologisten ominaisuuksiensa vuoksi aggressiivisina ja väkivaltaisina. Biologinen selitys on kuitenkin ongelmallinen. Väkivaltaisuus on ihmisyhteisöjen yleinen, mutta ei universaali piirre. On yhteisöjä, joissa ei esiinny juurikaan eksplisiittistä väkivaltaa. Toiseksi biologinen selitys lieventää vastuuta väkivallasta. Biologinen selitys myös luonnollistaa väkivaltaa.
Yhteistä erilaisille väkivallan muodoille ja representaatioille on se, että ne yhdistetään kulttuurisesti miehiin, mieheyteen ja maskuliinisuuteen
Suomalaisen kriittisen miestutkimuksen klassikko Arto Jokinen selittää biologian sijasta miesten väkivaltaisuutta kulttuurisilla tekijöillä: hegemonisella maskuliinisuudella ja miesten homososiaalisilla ryhmillä, jotka tuottavat ja uusintavat maskuliinisuuden ja väkivallan välistä kulttuurista kytköstä.
Hegemoninen maskuliinisuus on alun perin sosiologi Raewyn Connellin kehittämä käsite, joka kuvaa kulttuurista maskuliinisuuden ideaalia. Tämän ideaalin saavuttaminen on mahdollista hyvin harvoille miehille, jos kenellekään, mutta sen tavoittelu on miehille kulttuurisesti tärkeää. Hegemonisen maskuliinisuuden valta-asema perustuu muiden maskuliinisuuksien ja feminiinisyyksien alistamiseen. Koska hegemoninen maskuliinisuus on sosiaalisesti ja kulttuurisesti muodostunut ilmiö, sen sisältö vaihtelee ajassa ja paikassa. Moderneissa länsimaisissa yhteiskunnissa siihen liitetään heteroseksuaalisuus, rationaalisuus, voima ja (väki)valta.
MASKULIINISUUS VAATII JATKUVAA TODISTELUA
Vaikka länsimaisessa kulttuurissa oletetaan biologisen mies-sukupuolen ja maskuliinisuuden välillä olevan luonnollinen yhteys, maskuliinisuus ei ole itsestäänselvyys. Miesten on osoitettava miehekkyytensä erilaisissa miehuuskokeissa, jotka usein ovat fyysisesti vaarallisia miehelle itselleen. Maskuliinisuus on myös hyvin hauras. Se voi murentua, jos mies käyttäytyy tavalla, joka tulkitaan kulttuurisesti naiselliseksi tai epämiehekkääksi. Avoin tunteiden näyttäminen, väärät kiinnostuksen kohteet tai liiallisen kiintymyksen osoittaminen toista miestä kohtaan voivat murentaa miehen maskuliinisuuden. Miehen on oltava tarvittaessa myös valmis käyttämään väkivaltaa – miehellä on kulttuurinen velvollisuus puolustaa ”naistaan” ja maataan, ja näissä tapauksissa väkivallan käyttö on kulttuurisesti odotettua, hyväksyttyä ja arvostettua.
Miesten homososiaalisuus on keskeinen tekijä, joka tuottaa ja uusintaa hegemonista maskuliinisuutta. Homososiaalisuus viittaa saman sukupuolen välisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miesten homososiaalisiin ryhmiin liitetään kulttuurisesti käsityksiä uskollisesta ystävyydestä. Näitä ryhmiä leimaa me-henki. Ryhmän ulkopuoliset miehet sekä naiset edustavat ryhmälle toiseutta, johon suhtaudutaan vähättelevästi ja halveksuvasti. Ryhmien sisäiselle kulttuurille on ominaista heteroseksismi, sovinismi ja rasismi, koska homoseksuaaliset miehet, toisiin etnisiin ryhmiin kuuluvat miehet ja naiset ovat ”muita”. Miesten homososiaalisia ryhmiä leimaa niiden näennäisestä sisäisestä solidaarisuudesta huolimatta voimakas sisäinen kilpailu, jossa ryhmän jäsenet pyrkivät osoittamaan ylivertaisen maskuliinisuutensa verrattuna muihin ryhmän jäseniin. Homososiaaliset ryhmät eivät ole sisäisesti tasa-arvoisia, vaan niiden sisällä on käynnissä jatkuva kamppailu ja alistaminen. Tämä tapahtuu usein symbolisella tasolla, mutta voi myös ilmetä avoimena väkivaltana.
Homososiaalisen ryhmän jäseneksi tulemiseen liittyy usein siirtymäriittejä tai erilaisia miehuuskokeita, joihin liittyy usein initioitavan häpäiseminen. Häpäisy lisää ryhmän sisäistä yhteenkuuluvuutta, sillä se todistaa initioitavan halun kuulua ryhmään, koska tämä alistuu häpäistäväksi. Yhteenkuuluvuutta lisää myös tieto siitä, että kaikki ryhmän jäsenet ovat käyneet läpi saman seremonian. Lisäksi häpäisy osoittaa ryhmän uudelle jäsenelle tämän paikan vähäarvoisimpana ryhmän sisäisessä hierarkiassa, mutta myös ylemmyyden ryhmän ulkopuolisiin nähden, jotka eivät ole initioituja ryhmään.
Miesten kulttuurinen velvollisuus puolustaa "naistaan" ja maataan tekee väkivallan käytöstä kulttuurisesti odotettua, hyväksyttyä ja arvostettua
Antagonistinen ja alentava suhtautuminen homososiaalisen ryhmän ulkopuolisiin ja ryhmän sisäinen kamppailu tuottaa kulttuurin, jossa väkivalta vähintään symbolisella tasolla on normaalia ja hyväksyttävää. Homososiaaliset ryhmät eroavat kuitenkin toisistaan siinä, kuinka hyväksyttyä avoin väkivalta on. Miesten epäviralliset kaveriporukat eroavat esimerkiksi rikollisjärjestöistä tai poliittisista äärijärjestöistä siinä, kuinka ne suhtautuvat avoimeen ja fyysiseen väkivaltaan.
Homososiaalisia ryhmiä esiintyy kaikkialla, missä on miehiä. Keskeisiä paikkoja ovat esimerkiksi valtion väkivaltamonopolit – armeija ja poliisi. Nämä ovat molemmat instituutioita, jotka ovat olleet perinteisesti suljettuja naisilta ja ovat edelleen voimakkaan miesvaltaisia. Molemmat instituutiot tekevät voimakkaan eron sisä- ja ulkopuolisten välillä ja painottavat voimakasta sisäistä yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta. Molempien instituutioiden sisälle muodostuu tämän lisäksi epävirallisempia homososiaalisia ryhmiä. Poliisin tapauksessa tämä esimerkiksi mahdollisti törkeän huumerikollisuuden pesiytymisen Jari Aarnion johtamaan Helsingin huumepoliisiin sekä pidätettyjen pahoinpitelemisen. Armeijassa puolestaan homososiaalisten ryhmien muodostuminen mahdollistaa tehokkaamman väkivallan käyttämisen toiseutettua ja dehumanisoitua vihollista vastaan, mutta kannustaa myös sodan aikana hyvin yleisiin siviileihin kohdistettuihin sotarikoksiin.
Vaikka homososiaalisten ryhmien muodostuminen on yleistä, se ei ole välttämätöntä tai luonnollista. Miesten homososiaalisten ryhmien muodostuminen on seurausta siitä, että elämme hierarkkisessa yhteiskunnassa, jossa miehet ovat pitäneet yllä hallitsevaa asemaansa muodostamalla keskinäiseen tukeen perustuvia ryhmiä ja verkostoja. Epätasa-arvo hyödyttää kuitenkin vain pientä osaa miehistä ja vielä pienempää osaa naisista. Muille se tarjoaa jatkuvaa epävarmuutta, köyhyyttä ja sortoa.
TEKSTI: Tuomas Hallamaa
KUVA: Charles Fenno Jacobs / Yhdysvaltain kansallisarkisto:
Riisuutumaan pakotetun japanilaisen sotavangin nöyryytys taistelulaiva USS New Jerseyn kannella vuonna 1944.
