Antimilitaristi sai haastateltavakseen Aleksis Salusjärven, joka on tehnyt jo vuosia työtä syrjäytyneiden miesten ja poikien parissa. Kouluvierailujen sekä erityisluokkiin ja vankiloiden nuortenosastoille jalkautumisen ohella Salusjärvi on toimittanut Emmi Jäkön kanssa kirjan “Sankaritarinoita pojille (ja kaikille muille)”. Haastattelussa hän puhuu kohtaamisen ja kuulluksi tulemisen tärkeydestä väkivallan ehkäisemisessä.
Muun muassa Yleisradiolla kulttuuritoimittajana työskentelevä Aleksis Salusjärvi sai vuonna 2020 Kari Sajavaara -tunnustuspalkinnon Sanat haltuun -hankkeen työstään poikien ja miesten lukutaidon edistämiseksi. Päätimme kääntyä hänen puoleensa lisätäksemme ymmärrystämme miesten ja poikien maailmasta, sekä siitä, miksi väkivaltaisuus niin herkästi tuntuu yhdistyvän miehiin. Salusjärvi ei suoraan hyväksy ajatusta siitä, että miehen kunnia vaatisi väkivaltaa, mutta hän avaa kuitenkin kulttuurisia odotuksia, joita miehiin kohdistuu.
– Kyse on kulttuurin tuottamasta ilmiöstä. Varmaan kaikki tunnistavat tietynlaisen häpeän, mikä liittyy siihen, että jos mies on “pelkuri”, eli tulee uhkaava tilanne ja joku pelkää. Naiset ja lapset saavat pelätä, mutta jos mies pelkää ja lähtee karkuun, niin siihen liittyy jotain noloa ja häpeällistä. Tällainen voi olla todella syvällä meissä.
Salusjärvi kuitenkin painottaa, että hänen tapaamiensa rikostaustaistenkin miesten parissa väkivaltaista käytöstä ei lähtökohtaisesti ajatella kunniallisena.
– Todella moni väkivallasta vankilaan joutunut sanoo, ettei ole ikinä aloittanut tappelua. Väkivallan tietynlainen kunniattomuus kuvastuu siinä aika hyvin, että näiden miesten kokemuksissa tilanteeseen vaan joudutaan, ja sitten nyrkit tai veitset jo heiluvat. Kyseenalaistan toki melko rankastikin sitä, miten ihmisen muisti toimii, mutta jälkeenpäin kun tapahtumia muistellaan, niin voi olla vilpittömästi sellainen olo, että ‘en mä olisi halunnut satuttaa sitä tyyppiä’, ‘olisin halunnut että se olisi mennyt toisella tavalla’.
Kun otetaan huomioon, että kahdeksankymmentä prosenttia aseellisissa konflikteissa ja aseellisessa väkivallassa kuolevista on miehiä ja poikia, herää kysymys, miksi miehet eivät nouse vastustamaan sosiaalista järjestystä, joka on selvästi heille itselleen vaarallinen ja tuhoisa. Salusjärvi katsoo, että mieskuvassa on liian vähän ilmaa ja hengitystilaa.
– Länsimaisessa yhteiskunnassa syrjäytyneistä ihmisistä ja niistä, jotka eivät oikein pärjää, suuri osa on miehiä. Omaa paikkaa usein haetaan maskuliinisista ratkaisuista, lähdetään salille rakentamaan lihaksia tai harjoitellaan vaikka kamppailulajeja. Itsekunnioitusta saatetaan hakea vähän lapsellisesti vaikka jonkinlaisista ritariuden ajatuksista: en ehkä osaa lukea tai saa työpaikkaa, mutta olen sentään ritari, joka puolustaa omaa perhettään miekallaan viimeiseen veripisaraan.
Tarvittaisiin työtä sen puolesta, että mieskuvaa saataisiin laajennettua.
– Tuntuu, että niitä polkuja, joita pitkin miehet voivat löytää oman paikkansa maailmassa, on aika vähän. Sodat ja aseiden käyttäminen ovat mieskuvaston tietynlainen turvasatama, mihin voi aina tarvittaessa palata. Sen vastustaminen on vaikeaa, koska vaihtoehtoja on niin vähän. Olen keskustellut yhden miehen kanssa, jolla on vaikea laitoshistoria ja päihteiden käyttöä. Nyt kun hän on ollut armeijassa, hän ei ole vuoteen käyttänyt päihteitä. Muukalaislegioonakin on tavallaan perustettu sitä varten, että on kodistaan karanneita ja rikoksia tehneitä miehiä, joille se on viimeinen turvasatama, jossa saa uuden nimen ja edes jonkinlaisen paikan ja yhteisön.
Antimilitaristi kysyi Salusjärveltä, voidaanko näin ollen ajatella, että tavallaan sama järjestys, joka asettaa miehet vaaraan, myös houkuttelee heitä tarjoamalla turvaa tai yhteisöllisyyttä, silloin kun ihminen ei sitä muualta löydä. Hän päätyy korostamaan sosiaalisten suhteiden ensisijaisuutta kaikille ihmisille.
– Uskon, että sosiaaliset suhteet ovat kaikille ihmisille kaikkein tärkeimpiä. Kaikki vankilat ja armeijat tietävät, että helpoin tapa murtaa kuka tahansa ihminen, on eristää hänet muista. Riittää, että laitetaan ihminen koppiin: menee hetki aikaa, mutta jokainen ihminen tulee hulluksi ennemmin tai myöhemmin, yleensä ennemmin. Ihan vain sillä, että ihmisellä ei ole sosiaalisia suhteita.
Väkivallan käyttö taas on yleensä äärimmäisen haitallista sosiaalisille suhteille.
– Hiekkalaatikolla jos joku lapsi käyttää väkivaltaa ja ottaa toiselta lapion, niin muut lapset alkavat pelätä tällaista henkilöä. Lapsi voi eristäytyä eikä opi tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tällainen lapsi tarvitsisi valtavasti tukea. Jos tukea ei saa, väkivaltainen käytös voi jatkua nuoruudessa ja johtaa lopulta vankilaan saakka. En ole kuitenkaan vielä tavannut ketään, joka olisi täysin toivoton tapaus: aina on mahdollisuus tehdä asialle jotain. Pojilla tällaista väkivaltaista käyttäytymistä tapahtuu valtavasti enemmän kuin tytöillä.
Yhä tänäkin päivänä koulujen pihoilla on nähtävissä, että pojat leikkivät useimmiten poikien kanssa ja tytöt tyttöjen kanssa, eivätkä pojat edelleenkään oikein saa käyttää vaaleanpunaisia vaatteita. Keskustelemme Salusjärven kanssa siitä, miten paljon kulttuuri vaikuttaa ihmisten toimintamahdollisuuksiin. Hän ajattelee, ettei voi olla hyvä asia, jos sukupuoliroolien muodossa annetaan ihmisille kapea polku kuljettavaksi.
– Ei ole ‘miehekästä’ lukea, vaan tehdä lapiotöitä ja pelata jääkiekkoa, ja toisaalta nähdään ‘naisellisena’ sivistää itseään, opiskella ja lukea. Isät eivät esimerkiksi yhtä usein lue iltasatua lapsilleen kuin äidit. Yksipuolisuus, mikä liittyy sukupuolirooleihin, ei ole kovin hyvä resepti yhtään mihinkään.
Salusjärven havaintojen mukaan epävarman heteromiehen rooliin usein liittyy uhoaminen, jolla haetaan sosiaalista hyväksyntää. Väkivaltaisuus, johon maskuliininen miehen rooli ihmistä altistaa, lisää kuitenkin riskiä sille, ettei pärjää yhteiskunnassa, vaikka roolin kautta alunperin haettiinkin sosiaalista hyväksyntää.
– Miesyksilöt, jotka haluavat ratkaista konfliktit väkivallalla saman tien, niin eiväthän he pärjää tässä maailmassa. Meistä ei kukaan halua elää sellaisessa maailmassa, koska se on vastenmielinen ajatus. Tästä seuraa, että ne tyypit ei myöskään pärjää, ellei ne pääse työhön vapaapainijoiksi tai johonkin vastaavaan, missä he voivat toimia sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla.
Onkin tärkeää, että suomalaisille miehille ja pojille saataisiin parempia esikuvia ja roolimalleja.
– Yksi suurimpia esikuvia suomalaiselle miehelle on edelleen Antti Rokka: sosiopaatti, joka tunnontuskitta tappaa toisen ihmisen, eikä nuku yötään huonosti sen jälkeen – ihminen, joka toimii kuin rasvattu kone kuolemanvaarassa, kun pyritään tappamaan toisia ihmisiä. Se on pelottavaa. Tämä on suuri ongelma liittyen miesväkivaltaan. Pitäisi kysyä, mihin haluamme kasvattaa lapsiamme. Luulen, että yksikään isä tai äiti ei toivo, että heidän lapsestaan tulisi Antti Rokka, koska se ei vaan ole kovin onnellisen kuuloinen polku.
Yhteiskunnan pitää pystyä tukemaan väkivallattomuutta
Näyttäisi siltä, että vaikka hyökkäävä väkivalta tuomitaan jopa vankilakundien parissa, puolustautuvaksi katsottu väkivalta on yhä kuitenkin melko normalisoitua. Olisiko yhteiskunnan mahdollista tuomita väkivallan käyttö myös silloin, kun sitä ei ole niin sanotusti ‘itse aloittanut’? Voiko yhteiskunta tuomita myös ‘suojelullisen’ väkivallan?
– Voi ja kyllä sellaista tehdäänkin. Suomessa suhtaudutaan yleensä kielteisesti esimerkiksi siihen, jos joku murtautuu vaikkapa toisen kotiin, ja asukas puolustaessaan kotiaan vahingoittaa murtautujaa. Tällainen on melkein aina rikollista. Missään järkevässä valtiossa murtautujaa ei saa ampua.
Väkivallan lisääntymisen ehkäisemisessä ei oikeastaan ole muita kuin kasvatuksellisia ja asioiden tiedostamiseen liittyviä keinoja
Salusjärven mukaan tällaiset tilanteet ovat yhteiskunnalle tietynlaisia testipaikkoja, joissa keskustellaan siitä, mikä on moraalisesti oikein ja väärin. Hän nostaa esimerkiksi tapauksen, jossa isä oli pahoinpidellyt lapsensa koulukiusaajan, joka oli kiusaamisesta huolimatta 12-vuotias lapsi. Julkisessa keskustelussa esiintyi kommentteja, joiden mukaan ‘isä teki oikein’. Salusjärvi painottaa, että meidän pitäisi pystyä näkemään käsillä olevan tapauksen yli, mitä yhteiskunnallemme tapahtuu, jos alamme hyväksyä tällaista käytöstä.
– Oikeusvaltion tarina Suomessa on ollut, että kenenkään yksityishenkilön ei tule käyttää väkivaltaa, vaan se on yksinomaan tuomittavaa ja rikollista. Meidän pitäisi pystyä tukemaan tätä ajatusta. Jos tästä aletaan lipsumaan, niin silloin hävitään vaihe vaiheelta saavutettu sivistyksen tilanne.
Hänen mukaansa väkivallan lisääntymisen ehkäisemisessä ei oikeastaan ole muita kuin kasvatuksellisia keinoja ja asioiden tiedostamiseen liittyviä keinoja.
– Vallitsevaa tilannetta pitää aktiivisesti ylläpitää. Jos annetaan itsepuolustusväkivallalle minkäänlaista kunniaa tai oikeutusta, silloin olemme lipsumassa yhteiskuntaan, jossa tällainen käytös olisi toivottavaa tai ylipäätään mahdollista. Parhaimmillaan optimaalisesti tällainen ei ole mahdollista käytöstä.
Keskustelemme siitä, kuinka puolustuksellisen väkivallan hyväksymisestä ei ole pitkä matka niin sanottuun oikeutettuun sotaan. Haastattelijan havaintojen perusteella radiossa on alkanut kuulua aiempaa enemmän puheenvuoroja, joissa puhutaan ‘urheasta isänmaan puolustamisesta’, erilaisella tavalla kuin ennen. Salusjärvi vertaa tätä omiin havaintoihinsa internetin amerikkalaisilta kuvalaudoilta.
– Näillä kuvalaudoilla on paljon yliopisto-opiskelijoita ja muita parikymppisiä, jotka ovat todella kriittisiä lukuisia asioita kohtaan. Mutta asia, josta siellä ei ikinä olla kriittisiä on nimenomaan patriotismi. Sotilasuraan nähdään liittyvän kyseenalaistamaton sankaruus, mikä on nähdäkseni erikoista. Jos joku on tehnyt paljon rikoksia ja menee muukalaislegioonan osana johonkin sotaan, tuleeko hänestä automaattisesti sankari? Nyt kun elämme tässä maailmantilanteessa, niin samantyylinen ajattelu on rantautunut meillekin.
Salusjärvi kyseenalaistaa tällaisen väkivaltaiseen mieheen liitetyn sankaruuden myytin, ja perää edelleen Antti Rokkaa parempia esikuvia. Hän varoittaa meitä useissa kulttuureissa tunnetusta traagisesta väkivaltaisen pojan tarinasta.
– Meillä on esimerkiksi Kalevalan Kullervo, joka on isokokoinen, karski, väkivaltainen, ratkaisee asiat väkivallalla ja samalla tuhoaa lähipiirinsä. Tätä voidaan verrata väkivaltaisiin päihteidenkäyttäjiin. Tarina aina samanlainen kuin Kullervolla, että se puukko vaan löytyy jonkun
rinnasta, ja äidille ja siskollekin käy huonosti. Se on aina pirun traaginen tarina. Se on kuin kohtalo. Naisilla ei oikein ole tällaista naisroolia kansantarustossa.
Sanallistaminen vähentää väkivaltaa
Salusjärvi kertoo, kuinka oli osana työtään tehnyt erään nuoren miehen kanssa lyriikoita, ja tämä oli kirjoittanut eräänlaisen uhobiisin. Kuitenkin kun kappale piti äänittää, ja mies rupesi lukemaan omaa tekstiään ääneen, repi paperin ja sanoi: “ei tää oo yhtään minä”.
– Häntä alkoi hävettää se, mitä hän oli kirjoittanut, kun itsereflektio yhtäkkiä tapahtui sen tekstin äärellä. Se oli jonkinlainen avainkokemus sen suhteen, miten ajatusten pukeminen sanoiksi toimii, ja miten se voi auttaa ymmärtämään itseään ja minkälaisen kuvan antaa itsestään muille. Se on äärimmäisen syvästi dialoginen juttu.
Sanallistamisesta voi olla suurta hyötyä.
– Ihmiset, joilla on rajallinen määrä sosiaalisia suhteita ja rajallinen määrä kokemuksia itsensä ymmärretyksi tekemisestä muille, niille voi kasvaa aika kieroutuneita käsityksiä siitä, mikä on toivottavaa ja mikä suotavaa. Sitten kun on rehellinen itselleen ja harjaantuu pukemaan ajatuksiaan ja toiveitaan sanoiksi, se voi olla riemastuttavan silmiä avaava ja helpottava kokemus. Keskimäärin ihmiset haluaa melko samoja asioita: normaali ihminen haluaa olla hyödyksi muille, ja toivoo, että muut ihmiset ilahtuvat, kun itse tulee huoneeseen.
Jos ihminen ei lainkaan kohtaa tekojaan eikä pue niitä sanoiksi, hän usein melkein automaattisesti löytää itsensä siitä samasta tilanteesta aika nopeastikin uudestaan
Salusjärvi kertoo, kuinka psykoanalyysissä puhutaan symbolisaatiosta eli sanallistamisesta, jossa symbolin avulla voidaan hallita viettejä.
– Jos saat esimerkiksi raiskaajan puhumaan, muuttuu tälle vaikeammaksi tehdä uudestaan viettimaailmasta kumpuavaa tekoaan. Tai jos saat puhumaan tyypin, joka käyttäytyy uhkaavasti, niin tilanteen saaminen puheen alueelle vähentää dramaattisesti riskiä tilanteen eskaloitumiselle väkivaltaiseksi käyttäytymiseksi. Tämä on vaihtoehto miehisenä pidetylle vastaukselle: pyritään saamaan hyökkääjä puhumaan ja pukemaan sanoiksi, mikä on pielessä, jotta voisi olla joku muukin tapa ratkaista konflikti, kuin se, kenellä on kovimmat nyrkit. Se vaatii uskallusta, mutta se vaatii myöskin aika hyviä valmiuksia. On helppoa käyttää väkivaltaa – vaikeampaa on jutella sen ihmisen kanssa ja todeta vaikka, että tämä ihminen on nyt psykoosissa, tänne tarvitaan jotain apua nyt.
Toimittajan muistikuvien mukaan WTC-iskujen aikoihin esiintyi mediassa ajatus siitä, että kyseisiä sairaita tekoja ‘ei voi eikä pidä yrittää ymmärtää’. Myös nykyisessä keskustelussa Venäjän hyökkäyksen yhteydessä tuntuu, että ajatus hyökkääjän tekojen taustalla olevien syiden ymmärtämisestä nähdään samana asiana kuin tekojen hyväksymiseen. Näin ajateltuna kommunikaatiosta tulee epäilyttävää, ikään kuin mahdollinen merkki tekojen hyväksymisestä. Tästä johtuen ihmiset joutuvat tasapainottelemaan moraalisen tuomitsemisen ja toisaalta juttelemisen välillä. Miten Salusjärven mielestä tulisi suhtautua ymmärtämisen ja tuomitsen ristiriitaan?
– On perkeleen pelottavaa, kun dehumanisoidaan yhtään ketään ihmistä tai porukkaa. Olen nähnyt yksilötasolla esimerkkejä siitä, kuinka hyvin väkivaltainen nuori ihminen kykenee kantamaan vastuun teoistaan: kykenee hyväksymään tehneensä väärin, kykenee pukemaan mielensä pimeyttä sanoiksi, ja siten hallitsemaan toimintaansa. Tästä seuraa, että kynnys uusia toimintaa madaltuu merkittävästi, kun se kyetään myöntämään ja sanallistamaan. Tämän jälkeen minun ja tekijän välille syntyy yhteisymmärrystä, jotain minkä päälle tekijä voi myös rakentaa omaa elämäänsä.
Salusjärven mukaan jos ihminen ei lainkaan kohtaa tekojaan eikä pue niitä sanoiksi, niin tällainen henkilö melkein automaattisesti löytää itsensä siitä samasta tilanteesta aika nopeastikin uudestaan ja todennäköisesti myös käyttäytyy melko samanlaisesti kuin on aikaisemminkin samassa tilanteessa käyttäytynyt.
Jos miehet kielellistäisivät vähän paremmin itseään, omia pelkojaan ja ajatuksiaan, meillä olisi turvallisempi yhteiskunta
– Yksilötasolla se toimii hirveän selkeästi niin. Jos me emme halua ymmärtää emmekä saa ymmärtää, vaan meidän täytyy vain tuomita se mitä me näemme, niin kyllä tästä seuraa ongelmia. Paha juttu on se, että kun ihminen katkeroituu ja kokee riittävästi väärinymmärrystä, niin omaa pimeää käytöstään alkaa myöskin oikeuttamaan uudella tavalla. Silloin ihmisistä tehdään hirviöitä: niistä tulee perkeleen pelottavia tyyppejä.
Hän kertoo suhtautuvansa äärimmäisen kielteisesti sellaiseen puheeseen, jossa väärintekemistä ja rikollisuutta ei saisi ymmärtää vaan pitäisi ainoastaan rangaista. Silloin jos oikeuslaitoksesta tulee koston väline, se johtaa yksiselitteisesti huonompaan yhteiskuntaan.
– Kun katsotaan, miten me kansakuntana suhtaudutaan Venäjään, eli kun nimenomaan ei saisi ymmärtää sitä ajattelua, joka heillä oikeuttaa niitä pimeitä tekoja, joita siellä tehdään, niin voiko se päättyä mitenkään onnellisesti? Mikä muu kuin sen konfliktin syveneminen meillä on edessäpäin?
Keskustelemme siitä, kuinka esimerkiksi Vietnamin sodassa tai nyt Venäjän hyökkäyksessä huomataan molemmissa, että varakkaammat ja korkeasti koulutetut eivät yhtä usein joudu lähtemään rintamalle. Köyhien lähettämisestä sotiin tulee mieleen elokuvan Kummisetä, joka lähettää puolestaan ihmisiä tekemään väkivaltaa ja järjestelee bisneksiä, mutta ei itse joudu yleensä ikinä osallistumaan suoraan varsinaiseen väkivaltatilanteeseen.
– Sotahan on lapsia varten: jos katsoo sotilaita, niin ne on yleensä parikymppisiä poikia. Nelikymppistä perheenisää voi olla todella paljon vaikeampi saada ampumaan ketään, verrattuna johonkin 17-vuotiaaseen poikaan. Sitä Kurt Vonnegutkin sanoi toisesta maailmansodasta, että se oli “lasten ristiretki”. Sodan ympäristössä toimiminen ja väkivaltaan suostuminen, se on tyypillisesti hyvin nuoria miehiä varten. Hyvin nuoret miehet omimillaan, “tehokkaimmin” ja “parhaiten” kykenevät toimimaan siinä ympäristössä.
Keskustelusta hahmottuu sellainen kuva, että aika moni sotilaskin voisi hyötyä Salusjärven sanatyöpajoista. Herää kysymys, onko yksi maskuliinisuuden vaikeista piirteistä on se, että se ei oikein suosi tunteiden sanallistamista?
– Näin väitän. Klassisella tavalla ajateltuna ‘suomalainen mies ei puhu vaan murjottaa’: se ei sanallista tai kielellistä omia emootioitaan, haaveitaan tai pelkojaan vaan se kestää. ‘Mies kestää!’ Kunnes se tavalla tai toisella luhistuu. Jos meillä olisi sellainen kulttuuri, jossa miehet kielellistäisivät vähän paremmin itseään, omia pelkojaan ja ajatuksiaan, niin luulen, että meillä olisi turvallisempi yhteiskunta – myös miehille itselleen.
TEKSTI: Kasper Kotisaari
KUVA: Kansallisgalleria
