Joukko nuoria yli kahdestatoista maasta tapasi Lillehammerissa tavoitteenaan siltojen rakentaminen ja yhteisen sävelen löytäminen. “Monet meistä tulevat konfliktien repimiltä alueilta ja toistemme kuunteleminen on vähintä mitä voimme tehdä” sanoo Josh Nadeau, joka osallistui viimevuotiseen Nansen Dialogue Summer Schooliin.
“En ikinä pitänyt anteeksiantamista tärkeänä.”
“En usko nollatoleranssiin argumentaatiossa, vaikka itsellänikin on nollatoleranssi joissakin asioissa.”
“En usko, että maani itäosissa asuvat uskovat kuinka vaikeaa elämä on sen länsiosissa asuville, ja päin vastoin.”
“Voimmeko oppia kuuntelemaan paremmin toisiamme?” on kysymys johon me kurssilaiset vastaamme kokemamme kautta. Kolumbialaiset kertovat maassaan yhä käynnissä olevasta rauhanprosessista ja amerikkalaiset Havaijin Yhdysvaltoihin liittämisen aiheuttamista haavoista. Ukrainalaiset taas puhuvat konfliktinsa sisäisistä ristiriidoista, venäläiset kyllästymisestään hallintoaan kohtaan ja balkanilaiset siitä, kuinka muut näkevät heidän olevan koko ajan toistensa kimpussa. “Näin ei kuitenkaan ole. Emme riitele", kurssilaiset sanovat yksis-
sä tuumin.
Suurimman osan kurssista olimme vaikeiden kysymysten äärellä. Steinar Bryn, kurssimme fasilitaattori, määrittelee dialogin tapana kysyä asioita: "Kuuntelemmeko aktiivisesti ja kriittisesti? Huomaammeko muiden tekemät olettamukset?
Huomaammeko olettavamme itse? Osaammeko pitää keskustelun olennaisessa? Tiedämmekö edes mitä haluamme muille kertoa?"
REUNION - JÄLLEENTAPAAMINEN
Tämänkaltaisia kysymyksiä kysyn usein keskustellessani eritaustaisten ihmisten kanssa. Yllätyinkin iloisesti törmätessäni yhteen näistä kysymyksistä elokuvassa Reunion. Filmi kertoo kosovolaisista albaaneista ja serbeistä, jotka NCPD (Nansen Center for Peace and Dialogue) kokosi yhteen juuri ennen NATO:n pommituksia vuonna 1999. Elokuvassa näytetään ryhmän tapaaminen kymmenen vuotta pommituksen jälkeen ja miten he ja maailman heidän ympärillään on muuttunut vuosien aikana. Vaikka ryhmän jäsenet ovat pysyneet ystävinä, viha heidän sisältään ei ole kaikonnut ja tietyt asia ovat pysyneet anteeksiantamattomina. Samanaikaisesti elokuvassa näkyy, kuinka ryhmän vetäjä Steinar pyrkii pitämään tilan avoimena keskustelulle.
Juuri tilan pitäminen avoimena on minulle kaikki kaikessa. Tämän opetteleminen ja lisääminen on käytännössä syy, miksi itse tulin kurssille. Maailman yhä nopeampi muuttuminen on vain korostanut avoimuuden merkitystä. Muistan vielä ukrainalaisten ystävieni puheet konfliktin hajottamista perheistä ja venäläisten pelon NATO:n ja Yhdysvaltain aggressiosta. Mieleeni muistuu myös keskustelut Bosnian tai Georgian etnisten ryhmien välillä siitä, mitä yhdessä eläminen tarkoittaa ja onko se ylipäätänsä mahdollista. Syvälle mieleeni ovat painuneet myös minulle usein esitetyt kysymykset: “Miksi he hyökkäsivät kimppuumme? Miksi he tulevat lähemmäs rajojamme? Miksi he pommittivat siltamme? Miksi he vihaavat meitä?”
Palatessani kotiini Kanadaan nämä teemat ovat edelleen läsnä. Trumpin valinnan vahvistama kulttuurisota, Brexit ja Kolumbian rauhanprosessi aiheuttavat minussakin epäilyksiä siitä, miten saamme ihmiset jälleen keskustelemaan toistensa kanssa. Meidän onkin pystyttävä ottamaan askel taaksepäin ja opittava puhumaan ilman taustojemme aiheuttamaa taakkaa, yksinkertaisesti ihmisinä. Kaikki tämä, ihmisten pyrkimys kohdata toisensa ja keskustella on nähtävissä Reunionissa.
“Käytämme täällä paljon abstraktia kieltä.”
"En halua olla itsekäs, haluan vain ymmärtää.”
“Jos vain sovimme, että olemme eri mieltä?”
“Hän ei koskaan vastannut kysymykseesi, vaikka kysyit häneltä kahdesti.”
Nähtyäni elokuvan päätin tulla Lillehammeriin, oppia keskustelemaan paremmin ja samalla auttaa muita siinä. Täältäkään en kuitenkaan löytänyt ihmelääkettä, koska käsittelemme konflikteja, joita olemme joko liian nuoria muistamaan tai liian traumatisoituneita käsittelemään. Emme myöskään pienenä valikoituna joukkona edusta kotimaittemme eri ryhmiä täydellisesti. Mitä voimme siis tehdä?
KUUNTELEMISEN TÄRKEYS
Viikon aikana järjestettyjen työapajojen aiheet ovat olleet mahtavia. Olemme saaneet koulutusta tapahtumien järjestämisestä ja niiden vetämisestä tavoitteena jakaa jo tietämäämme ja oppia lisää muilta. Viikon aikana jakauduimme ryhmiin alueidemme mukaan ja päätimme yhdessä, mitä kysymme muilta ja miten vastaamme. Viikossa ei kuitenkaan riitä aikaa paljon muuhun, mikä on toki harmillista, mutta entisestään tähdentää esittämiemme kysymysten ja eritoten kuuntelemisen merkitystä. Tarkkaavainen kuunteleminen onkin ehkä tärkeintä, sillä ilman sitä ei keskustelulle jää sijaa. Aitoa kuuntelemista ei yhtään helpota sen vaatima omien ennakkoluulojen syrjään jättäminen ja toisen kenkiin asettuminen. En vielä itsekään tiedä, miten siihen suhtautua, kuunteleminen on vaikeaa ja joskus mahdotonta. Vain äärimmäisen empatian avulla on mahdollista asettua haavoittuvaiseksi ja avata oma sotkuinen todellisuutensa ja kokemuksensa.
Näin tehden voi samaistua ja löytää yhteyden, jota ei muuten voisi saada. “Täällä on ihmisiä kaikkialta Ukrainasta, mutta minä olen täällä vain kuuntelemassa. En halua kiistellä kenenkään kanssa.” kertoo Evgeny, yksi kurssin osallistujista. Hän on kotoisin Donbassista, yhdestä konfliktivyöhykkeistä ja hänen perheenjäsenensä taistelevat sodan molemmilla puolilla. “Puhumme täällä eri tavoista kysyä kysymyksiä ja kuunnella. Haluan käyttää niitä ensisijaisesti oman perheeni sisällä. Sieltä kaikki saa alkunsa. Vaikeinta on kuitenkin puhua siitä kuka olen; mikä tekee minusta minut. Tiedän, että isäni ja veljeni määrittivät itse itsensä. Heillä on molemmilla huono olla, mutta he eivät puhu siitä toistensa kanssa. He eivät tiedä kuinka puhuisivat. On voimaannuttavaa osata määritellä itsensä – toivonkin voivani auttaa heitä selvittämään kiistansa ja kohtaamaan toisensa.”
Juuri nämä ovat niitä asioita, joita toivomme saavuttavamme täällä pakottamalla itsemme aidosti kuuntelemaan ja jättämään kaiken muun taka-alalle. Täällä opettelemme läsnäoloa ja asioiden hyväksymistä niiden arvottamisen sijaan. Näemme kuinka mikään ihmisten kokemassa ei ole standardisoitua ja kuinka tämä kaikessa turhauttavuudessaan on meille niin tuttua ja totta.
Tulin Lillehammeriin koulutettavaksi, mutta loppujen lopuksi huomasin, kuinka tärkeää onkin vain istua ihmisten kanssa ja olla osa heidän matkaansa. Kurssi muistutti minua siitä, kuinka arvokasta on kohdata muut ja heidän ongelmansa nähden omat ja yhteisönsä ristiriitaisuudet, ja samalla luoda tila, jossa kohdata toisemme tasa-arvoisina ihmisinä. Opin kuinka tärkeää on asettaa itsensä haavoittuvaiseksi ja samalla löytää toisista ihmisistä jotain aivan yhtä outoa mutta samalla tuttua. Ollen muille läsnä tajuten, että olemme kaikki täällä samassa veneessä.
“Miten kokisit jos olisin veljesi?”
“Haluan vain halata teitä kaikkia.”
“En halua enää keskustella.”
“Tämä on ensimmäinen kertani ulkomailla, enkä uskonut tapaavani sinun kaltaisiasi ihmisiä.”
JOSH NADEAU
KÄÄNNÖS: MEENA LINDROOS JA JYRY VIRTANEN
Nansen Dialogue Summer School on perustettu yhteistyössä University of Oslo Summer Schoolin ja Nansen Center for Peace and Dialoguen kesken. Kurssi keskittyi dialogin erilaisiin ilmentymiin jokapäiväisessä elämässä ja konflikteissa. Vuonna 2018 kurssin 40 osallistujaa tulivat Venäjältä, Ukrainasta, Kroatiasta, Makedoniasta,
Serbiasta, Bosniasta, Kolumbiasta, Kosovosta, Montenegrosta, Albaniasta, Yhdysvalloista ja Norjasta.
Josh Nadeau on Kanadasta kotoisin oleva Venäjällä asuva freelancer-kirjoittaja, joka on kiinnostunut dialogista
konfliktinratkaisun työkaluna. Artikkeli on julkaistu aiemmin Nansen Center for Peace and Dialoguen internetsivuilla osoitteessa: http://www.peace.no/
