Antimilitaristi julkaisee Molly Wallacen artikkelin Väkivaltaise antifasismin strateginen naiivius (Violent Flank Effects and the Strategic Naivité of Antifa, 2017.) Meena Lindroosin ja Jarno Niskasen kääntämänä. Juha Keltti kommentoi artikkelia.
Suomennos on luettavissa täällä: https://antimilitaristi.fi/artikkeli/v%C3%A4kivaltaisen-antifasismin-str...
Wallacen artikkeli on julkaistu alunperin Waging Nonviolence -nettilehdessä yhteistyössä Peace Science Digestin
kanssa osoitteessa: wagingnonviolence.org/2017/11/violent-flank-effects-strategic-naivete-antifa
Väkivalta ja osallistuminen
Väkivallattoman toiminnan eli aktiivisen väkivallattomuuden (nonviolent action, active nonviolence) kannattajat ovat perinteisesti korostaneet, että jonkin vastarintaan osallistuvan ryhmän turvautuminen väkivaltaan haittaa väkivallatonta kamppailua. Se esimerkiksi tekee vastustajalle (yleensä valtiolle) helpommaksi pitää rivinsä koossa ja saada kamppailuun osallistumattomien suostumus tukahdutustoimille myös niitä vastaan, jotka karttavat toimissaan väkivaltaa.
Viimeaikainen tutkimus, mm. Erica Chenoweth ja Maria J. Stephanin Why civil resistance works: the strategic logic of nonviolent conflict (2011) korostaa, että väkivallasta pidättäytyminen toiminnassa suo menestykselle välttämättömän laajan osallistujapotentiaalin. Väkivalta rajoittaa ja vähentää muiden kuin terveiden nuorten miesten osallistumista.
“Primitiiviseksi antipasifistiksi” luonnehdittu, Suomessakin vieraillut Peter Gelderloos julkaisi 2007 kirjan How Nonviolence Protects the State, johon Brian Martin vastasi 2008 artikkelissaan How nonviolence is misrepresented. Martin kuuluu niihin, joiden mielestä väkivallattomassa toiminnassa pitäytyminen on tarkoituksenmukaista.
Tällä kannalla ovat olleet niin lukuisat väkivallattomuuden eettisiä perusteita painottaneet (Mohandas Gandhi, Johan Galtung ym.) kuin myös väkivallattomuutta “tekniikkana” tarkastellut Gene Sharp, joka teoksessaan The Politics of Nonviolent Action (1973) selvitti runsaan tapausaineiston pohjalta väkivallattoman kamppailun dynamiikkaa. Väkivaltaisen antifasismin strateginen naiivius -artikkeli jatkaa tätä traditiota, nojautuen uuteen, käänteentekevään tutkimukseen ja vanhastaan tunnettuihin tapauksiin.
Wallacen kritiikin kohteena on yhdysvaltalaisen Antifan väkivaltainen, osaksi aseellinen toiminta USA:n äärioikeistoa vastaan. Artikkelin kirjoittaja Molly Wallace on toimittaja Peace Science Digest -julkaisussa ja vieraileva tutkija Portlandin osavaltion yliopiston konfliktinratkaisuohjelmassa. Hänen uudessa kirjassaan Security without Weapons: Rethinking Violence, Nonviolent Action, and Civilian Protection tutkitaan väkivallattomia tapoja suojella siviilejä sota-alueilla, keskittyen erityisesti Nonviolent Peaceforce-järjestön väkivallattomaan siviilirauhanturvaamiseen Sri Lankassa. Hän on väitellyt valtiotieteen tohtoriksi Brownin yliopistossa ja on aiemmin opettanut kansainvälisen kaupan ja valtiotieteiden opinto-ohjelmissa New Hampshiren ja Brownin yliopistoissa.
Väkivallattomuus ja väkivalta, enemmän vai vähemmän?
Monet antifasistit, kuten edellä mainittu Gelderloos, pitävät väkivaltaa tehokkaampana, samoin monet itsenäisyystaistelijat ja vallankumoukselliset. Joskus he dominoivat liikettä, toisinaan hallitsevat epäoikeutetusti sen julkisuuskuvaa, ja vallitsevanakin väkivallaton suuntaus joutuu ottamaan väkivaltaisen siiven toiminnan huomioon.
Artikkelissa selvitetään tutkijoiden Erica Chenoweth ja Kurt Schock vuonna 2015 Mobilization-lehdessä julkaistussa artikkelissa käsittelemää liikkeen väkivaltaisen siiven vaikutusta (violent flank effect) sen menestykseen. He “(t)utkivat kaikkia radikaaleja (eli “maksimalistisia”) tavoitteita omaavia väkivallattomia liikkeitä vuosilta 1900-2006 selvittääkseen, miten aseistettu vastarinta tai sen puuttuminen vaikutti liikkeiden menestymiseen. Radikaaleihin tavoitteisiin luettiin esimerkiksi “valtaapitävän kansallisen hallituksen kaataminen, itsemäärämisoikeus, itsenäistyminen tai ulkomaisen miehityksen päättäminen”. Tulokset viittaavat siihen, ettei väkivalta yleisesti hyödytä väkivallattomia vastarintaliikkeitä.”
“Tähän johtopäätökseen päädyttiin testaamalla kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimustapoja käyttäen kolmea eri hypoteesia:
1) Väkivallattomat kampanjat, joihin kuuluu väkivaltainen siipi, saavuttavat tavoitteensa todennäköisemmin kuin väkivallattomat liikkeet, joissa ei esiinny väkivaltaista siipeä.
2) Väkivallattomat kampanjat joihin ei kuulu väkivaltaisia siipeä saavuttavat tavoitteensa todennäköisemmin kuin väkivallattomat kampanjat joilla on väkivaltainen siipi.
3) Väkivaltaisella siivellä ei ole vaikutusta väkivallattomien kampanjoiden onnistumisprosenttiin.”
Ei väkivallan ansiosta, vaan siitä huolimatta?
Hypoteesien testaamisessa oli ongelmansa kuten kirjoittaja kuvailee. Tutkijat ottivat tapauksia tutkittavaksi. “Täsmentääkseen liikkeiden väkivaltaisten siipien toimintaa yksittäistapauksissa Chenoweth ja Schock tutkivat neljää eri tapausta, joissa yhteiskunnalliseen liikkeeseen on kuulunut väkivaltaan valmis siipi: Burma vuonna 1988, Filippiinit vuosina 1983-1986, Etelä-Afrikka vuosina 1952-1961 ja Etelä-Afrikka vuosina 1983-1994. Kampanjoista kaksi saavutti tavoitteensa (Filippiinit ja Etelä-Afrikka 1983-94) ja kaksi epäonnistui (Burma ja EA 1952-61). Kahdella kampanjalla oli väkivaltainen siipi väkivallattoman liikkeen ulkopuolella (Burma ja Filippiinit) ja kahdella oli itse liikkeeseen yhdistettyjä väkivaltaisia ryhmiä (molemmat Etelä-Afrikan tapaukset).”
Tulokset olivat ristiriitaisia. Tarkemman analyysin jälkeen kuitenkin näytti valoisammalta: “Chenoweth ja Schock löytävät täten tapaustutkimuksista todisteita siitä, että väkivaltaiset siivet todella vaikuttavat väkivallattomien liikkeiden lopputulemiin siitä huolimatta, että aiemmat kvantitatiiviset tulokset ehdottavat toisin. (---)"
Kirjoittajat toteavatkin, että maksimalistiset väkivallattomat kampanjat onnistuvat usein väkivaltaisista siivistään huolimatta — harvoin niiden takia.”
Ajankohtainen merkitys?
Wallace ottaa esille tunnetumman laajan tutkimuksen, johon viittasin alussa: “Siitä huolimatta, että tuore tieteellinen tutkimus osoittaa väkivallattoman vastarinnan olevan tehokasta (kts. Erica Chenoweth’n ja Maria J. Stephanin kirja How Civil Resistance Works, 2011), pysyvät oletukset väkivallan tehokkuudesta — rinta rinnan sen oletetun radikaalin ja/tai vallankumouksellisen luonteen kanssa — sinnikkäästi hengissä. (---) Tämänkaltaista ajattelua on tavattu kaikkialla Syyriasta Venezuelaan, mutta se on päässyt valloilleen myös niiden yhdysvaltalaisten joukossa, jotka sinnittelevät Trumpin hallintoa ja valkoisen ylivallan sekä uusnatsien liikkeitä vastaan. Yhdysvaltain protesteissa ei tarvitse katsoa Antifan (antifasistiset ryhmät, jotka eivät toiminnassaan poissulje väkivaltaista konfrontaatiota) läsnäoloa kauemmas nähdäkseen toiminnassa saman logiikan — haitallisten vaikutustensa kera. (---)”
Sitten päätellään analogisesti: “Vaikka väkivaltaan vastaaminen väkivallalla -logiikka on niin laajalle levinnyt ja syvään juurtunut, että sitä voi melkein pitää intuitiivisena, on ongelma siinä, että tämänkaltaiset vedot voimistavat oikeistolaisten narratiiveja, jotka puolestaan inspiroivat — ja oikeuttavat — heidän omia perustelujaan itsepuolustukseen. Aivan kuten väkivaltaisen siiven läsnäolo hallinnonvastaisessa väkivallattomassa liikkeessä voi tarjota valtion turvallisuusjoukoille oikeutuksen tulen avaamiseen mielenosoittajia kohti, voi se luoda samankaltaisen asetelman ei-valtiollisissa ryhmissä (mukaan lukien uusnatsi- ja valkoista ylivaltaa kannattavat ryhmät) värväämällä näihin enemmän joukkoja ja lopulta lisäämällä antirasistien ja antifasistien sekä niiden marginalisoitujen ryhmien jäsenten haavoittuvuutta, joita nämä liikkeet pyrkivät suojelemaan.”
Käytännön seuraukset?
Wallace on näin siirtynyt soveltamaan kahdessa tutkimuksessa hallituksia vastaan suunnattujen kampanjoiden pohjalta tehtyjä johtopäätöksiä toisen liikkeen vastustamiseen. Samalla perspektiivi laskeutuu katutasolle. Kirjoittaja luonnehtii melko lailla karrikoiden, mikä on antifalaisille toiminnan menestyksen mittari. Toki se voi olla toimijoille erilainen, esimerkiksi Suomessa Varisverkostolla ja Silakkaliikkeellä. Aina se ei ole selvästi julkilausuttu. Wallace ilmaisee kirjoituksensa yhteyden ajankohtaisiin tapahtumiin:
“Charlottesvillen viimeaikaisten tapahtumien jälkeen raivo on oikeutetusti kohdistunut uusnatseihin ja valkoisten ylivaltaa kannattaviin ryhmiin, jotka tulivat mielenosoitukseen aseistautuneina ja jopa tappoivat yhden vastamielenosoittajista. Heidän pyrkimyksensä valkoisen rodun ylivaltaan ja puhtauteen kumpuaa vihasta, pelosta ja empatian puutteesta (---)
Haastaaksemme nämä ryhmät ja niiden vastenmielisen näkemyksen on meidän, jotka pidämme itseämme osana vastarintaa, kuitenkin oltava myös itsekriittisiä varsinkin suhteessa Antifan toimijoihin, jotka tulivat aseistautuneina Charlottesvilleen muuten väkivallattomien mielenosoittajien joukkoon.”
Sitten Wallace arvioi antifalaisia virhekäsityksiä. Väkivallattoman vastarintastrategian tarkoituksena on analysoida ja purkaa vastustajan voimanlähteet, hän huomauttaa, ja arvioi toisaalta väkivaltaa:
“(---) Se antaa valkoisen ylivallan kannattajille ja uusnatseille juuri sen mitä he haluavat, eli vahvistaa heidän ”me olemme sodassa” mielikuviaan vahvistaen samalla heidän liikettään. Se hämärtää mielikuvia antamalla oikeistolaisille kommentaattoreille aineistoa, kun he yrittävät vetää naurettavia moraalisia vastaavuuksia uusnatsien ja antifasististen aktivistien välille. Ja tekemällä niin he eivät ainakaan auta vähentämään valkoisten ylivallan kannattajien vaikutusvaltaa.”
“Lisäksi Antifan kaltaisten aseellisten elementtien jatkuvalla läsnäololla on negatiivisia vaikutuksia vastarintaan”. Wallace esittää, miten hän kolmivuotiaan lapsen äitinä kokee haavoittuvuutensa sellaisen vuoksi — jopa esteeksi osallistumiselleen, varsinkin lapsensa kanssa.
Hän sivaltaa ajatuksetonta machoilua, joka on muuallakin tuttua:
”Vaikka natsin lyöminen voi tuntua tehokkaalta toiminnalta johtuen välittömistä fyysisistä seuraamuksista, kuten jonkun verta vuotavasta nenästä tai ruumiista maassa, oikeasti tärkeää on toiminnan strateginen arvo ja ulkopuolisten reaktio siihen jälkikäteen.”
Millainen strategia?
Wallace esittää kolme strategian peruskysymystä: “Vahvistaako se vastustajan joukkoa (---) vai heikentääkö se heitä? Vahvistaako se omaa puolta (---) vai heikentääkö se sitä? Tuoko se mukaan aikaisemmin ulkopuolisia kolmansia osapuolia jommallekummalle puolelle vai vieraannuttaako se heidät? Näiden seikkojen, ei vastapuolen lyötyjen tai hakattujen ihmisten lukumäärän, pitäisi olla strategian onnistumisen mittari kamppailussa fasismia vastaan.”
Wallace päätyy aika yleisiin johtopäätöksiin. Hän mm. viittaa väkivallatonta toimintaa ajavien usein käyttämiin esimerkkeihin menestyksistä natsivallan alla.
“Rosenstrasse-mielenosoitukset Berliinissä, jossa vaimot pelastivat juutalaiset miehensä, Tanskan onnistuminen juutalaisen väestön pelastamisessa, natsien nukkehallituksen vastustaminen Norjassa ja niin edelleen.”
“(V)astarinta voi dramatisoida ja hyödyntää selvää kontrastia sen aktivistien ja valkoisten ylivallan kannattajien tai uusnatsien välisissä kohtaamisissa vain ylläpitämällä kurinalaista väkivallatonta vastarintaa. Aseistettujen huligaanien tasolle vajoaminen on heidän kohtaamistaan heidän omilla keinoillaan (---)”
Kirjoitus osoittaa alkeellisimpien yleisten väkivallan tehokkuusperustelujen onttouden tutkimustiedon valossa. Argumentin voima Antifaa vastaan ei kuitenkaan ole niin selvä. Tutkimukset on tehty toisenlaisista kohteista; vaikka fasistivaltiota on voitu vastustaa menestyksellisesti ja vaikka diktatuureja on kaadettu väkivallattomalla toiminnalla, nuo kokemukset ja viitatut tutkimukset osoittavat vain suuntaa kun puhe on äärioikeistolaisten liikkeiden nousun vastustamisesta.
Miten siis edetä? Ehkä erilaisten antifasististen ja antirasististen kamppailujen analysoinnilla — miten ne ovat vaikuttaneet kamppailun osapuoliin ja enemmän tai vähemmän ulkopuolisiin, niin “yleisöön” moninaisuudessaan kuin valtion toimintaan. Tämä vaatii syvempää dialogia fasismin vastustajien kesken. Suomessa, jossa tilanne on rauhallisempi kuin USA:ssa tai joissakin Euroopan maissa, se voisi hyvinkin onnistua.
TEKSTI: JUHA KELTTI
KUVA: KUVAKAAPPAUS WAGING NONVIOLENCE-SIVUSTOLTA
