Teksti: Juho Juutilainen
Tässä esseessä käyn läpi omaa ajatteluani ja filosofiaani sekä suhtautumista rauhanliikkeeseen ja antimilitarismiin asuessani suhteellisen konservatiivisella alueella Suomessa. Kaiken kaikkiaan rauhanliikkeestä minut sai kiinnostumaan kalastaja, esseisti ja yhteiskunnallinen poleemikko Pentti Linkola (1932–2020), etenkin hienolla pamfletillaan Isänmaan ja ihmisen puolesta (mutta ei ketään vastaan) alun perin vuodelta 1960. Linkola käy läpi hieman reilu satasivuisessa kirjasessa syitä sotien syttymiselle, sekä asevoimien tarpeellisuudelle, perustellen samalla miksi pasifismi on tärkeää ja miten se toimii käytännössä, sekä kuinka pasifismin vastustajien argumentit sotien ainaisesta väistämättömyydestä ja asevoimien käytöstä voidaan kumota.
Kirjassa perustellaan väitteitä ja teorioita yleisen psykologian kautta, menemättä kuitenkaan ihmisen psyyken sisään sen enempää kuin on aiheen kannalta tarvis. Koska tässä kyseessä ei ole varsinaisesti kirja-arvio, vaan filosofista pohdintaa, otan tähän esseen rungoksi vain yhden kappaleen kirjasta, jonka koen omaan ajatteluuni vaikuttaneen eniten.
Toki on selvää, että myös muut ajatukset, uskonnot ja filosofiat ovat vuosien varrella muokanneet minusta absoluuttisen pasifistin. Näitä ovat esimerkiksi; taolainen filosofia, 60-luvun hippiliike, buddhalaisuus sekä myös osittain kristinusko ovat asiaan vaikuttaneet, mutta ennen kaikkea tämä pieni suomalainen kirjanen.
Mitä tulee konservatiivisella ja jopa militaristisellakin alueella elämiseen, meiltä löytyy kaupungista kokoomusjohtoinen kaupunginhallitus sekä Utin jääkärirykmentti ja varuskunta, muun muassa. Oli kaupungissa turvallisuuskonfrenssikin tuossa taannoin, jota isosti rummutettiin ja siihen liitettiin isänmaallista mentaliteettia ja jämäkkyyttä markkinoinnissa, kaikille meille tutulla kättä lippaan-periaatteella.
Pamfletin vaikuttavuus
Tosiaan, itseeni nuorempana (noin toistakymmentä vuotta sitten jo) vaikutti erityisesti pamfletin neljäs kappale pasifismin käytännöstä, joka kiteytyy kahteen kysymykseen:
-
Mitä suomalainen yksilö voi tehdä rauhan hyväksi?
-
Mitä Suomi pasifistisena valtiona voisi tehdä maailmanrauhan ja oman turvallisuutensa hyväksi?
Yhä suurempi osa BKT:sta ohjataan nykyään sumeilematta Naton tarpeisiin. "Turvallisuutta" rakennetaan ulospäin muun muassa asekaupoilla Israelin kanssa ja erilaisilla puolustusvoimien kehityshankkeilla, kuten taisteludroonien ohjauskoulutuksella. Samaan aikaan köyhyys lisääntyy, ja koulutusta ollaan kokoomusjohtoisen hallituksen toimesta ajamassa lähes järjestelmällisesti alas. Nämä kysymykset ovat mielestäni nyt ajankohtaisempia ja tärkeämpiä kuin koskaan aiemmin historiassamme.
Linkola esittää ensimmäisessä kysymyksessä kaksi jatkokysymystä: ovatko aseet ja armeijat vai niistä luopuminen parempi keino suojella niitä etuja ja arvoja, jotka meistä tuntuvat elintärkeiltä? ja toisena ovatko ne edut ja arvot, joita arvelemme voitavan parhaiten suojella asein ja pommisuojin, elämää tärkeämmät, sitä elämää, jonka tuhoutuminen on varmaa, jos joudumme joskus aseitamme käyttämään?
Tämä kysymysten kaksikko upposi minuun nuorempana miltei syvemmälle kuin lempiartistini musiikin kuuleminen ensi kertaa. Käytän tätä kysymysten asettelua edelleen keskustellessani esimerkiksi NATO-kannasta ja puolustusvoimista, jos jossain mielipidettäni vain kysytään. Ensimmäiseen pääkysymykseen liittyen Linkola kirjoittaa: ... Meidän on ratkaistava seuraava ongelma. Miten voimme - teoissamme, sanoissamme ja asenteissamme - pidättäytyä sotamielialan, kansallisen itsekkyyden ja aseiden tukemisesta?
Linkolan ratkaisut
Linkola ehdottaa kansainvälisiä kongresseja, kulttuurivaihtotapahtumia ja jopa turistimatkojakin maaperäksi, jolla kehittää ja levittää pasifistista ajattelua, vaikkakin hidas menetelmä se on. Linkola siis pääasiassa kannustaa jo siihen mitä rauhanliikkeet, AKL mukaan lukien, tekevät ja ovat tehneet kiitettävästi vuosikymmeniä ympäri maailmaa: keskusteluin, kirjoituksin ja konkreettisin, näkyvin teoin pasifismin levittämiseen, ja jos ikähaarukka on oikea, vaikka suorittamaan asepalveluksen aseettomana. Viimeisenä mainittu suututti pamfletin julkaisuajankohtana puolustusvoimien edustajia. Linkola esittelee tekstissään niin sanotun Hiljaisen pasifistin, henkilön, joka vain omassa päässään hautoo ajatuksiaan, ja vaikka ne olisivat kuinka oikeamielisiä ja jaloja, ilman toimintaa niitä ei kukaan havaitse milloinkaan ja näin aate ei edisty mihinkään.
Siis toisin sanoen, jos haluat muuttaa maailmaa, tee se, toimi aina itse ensin, kun näet jotain negatiivista, johon toivot parannusta. Ole se muutos jonka haluat maailmassa nähdä niin sanoakseni. Tämä sai minut lähtemään mukaan toimintaan ajatuksen tasolla, ironisesti juuri Hiljaisen pasifistin roolissa.
Toisen kysymyksen liittyen kansainväliseen pasifismiin Linkola pohjaa Albert Einsteinin (1879–1955) ajatukseen, että aseistariisunta lähtee pienistä maista, joiden kansalliset armeijat eivät muutenkaan ole suurvaltojen suhteen niin merkittäviä. Armeijasta luopuminen ei myöskään tarkoita automaattisesti sitä, että luopuisimme myös itsemääräämisoikeudestamme. Linkolan mielestä Suomen tulisi olla rauhan eturintamassa ja käytettävä hyväksi kaikkia tiedotusvälineitä, kansainvälisiä ja kotimaisia järjestöjä ja diplomaattisia kanavia "rummuttaakseen" tätä ennennäkemätöntä ...koko ihmiskunnan etuun samaistuttavaa toimenpidettä, perustellakseen miksei armeija enää kykene suojelemaan kansan itsenäisyyttä ja turvallisuutta.
Maanpuolustusbudjetista vapautuvat määrärahat Linkolan mielestä tulisi käyttää ns. rauhanrahastona kansainvälisissä kriisitilanteissa joko YK:n alaisuudessa tai sen ulkopuolella yksityisenä yrityksenä. Itse kuvittelisin tämän ehkä edesmenneen presidentti Martti Ahtisaaren (1937–2023) vuonna 2000 perustaman CMI-organisaation kaltaiseksi). Toiseksi ne voitaisiin käyttää kulttuurin hyväksi tai Linkolan ehdottamana kansainvälisen rauhantyön palkitsemiseen, koska rahasta ja palkinnon merkityksestä tulisi suurempi kuin Nobel-palkinnoista ja niitä voitaisiin jakaa jokaiseen maanosaan. Kolmanneksi Linkola ehdottaa, että jäljelle jäävä aseistus käytettäisi YK:n alaisen niin sanotun poliisiarmeijan ylläpitoon, idealistisesti kirjoittaen: Kun YK:n poliisiarmeija huolehtisi huimapäisimmistä nuorukaisistamme ja innokkaimmista ja etevimmistä upseereistamme, selvittäisiin kysymyksestä loppuosaltaan luultavasti jo edistämällä vain entisestäänkin tilaisuuksia urheiluun, erämaaretkeilyyn, matkailuun tms. Siinä siis lyhennettynä pääpiirteittäin se materiaali, joka minua innosti loppuviimein lähtemään mukaan toimintaan ihan konkreettisesti.
Oman aatteen kysymyspalsta
En ole omasta rauhanedistämishalustani paljoakaan täällä puhellut, ja silloinkin kun puhun, ihmiset yleensä esittävät minulle jonkin neljästä seuraavasta, joko kysymyksenä tai toteamuksena:
-
"Voi kun se pyssyistä luopuminen olisikin niin helppoa, vaan mieti, kuka tuolla rajan takana on."
-
"Ai jaa, no meidän pappamme se varmaan kääntyisi haudassaan, kun noin asiasta ajattelet."
-
“Ei tuo sota tuolla kaukana meidän elämäämme vaikuta.”
-
"Jos sinun kotiisi joku hyökkäisi ja uhkaisi ampua, mitä sitten tekisit, perheellinen mies kun olet?"
Asian vaikeus
Ensimmäiseksi, jos se olisi niin helppoa, se olisi varmaan tehty jo, mutta koska aseet ja armeijat jostain syystä yhdistetään aina vaan turvallisuuteen ja itsenäisyyteen, on työ vielä kesken. Mutta voisipa valtaosa ihmisistä ajatella, että turvallisuus ei synny aseiden, vaan oikean diplomatian kautta, niin oltaisiin jo lähempänä aseetonta maailmaa. Tässä kohtaa olisi Linkolan mainitsemalle ensimmäiselle malliesimerkille ja aseettoman valtion "rummutukselle" paikkansa.
Veteraanit ja pasifismi
Mitä tulee kysymykseen niin sanotusta kansallisesta uhristamme ja siitä, arvostaako sitä aseistakieltäytyjänä, niin sen voi nähdä muutenkin kuin perinteisessä valossa. Linkola kirjoittaa ytimekkäästi veteraanien ja muiden aikalaisten uhrauksista ja teoista, verraten niitä tulevaisuuteen: ... Saati sitten toimisimme toisella tavalla: siten, että enää ei kenenkään tarvitsisi uhrata henkeään kenenkään puolesta, kutsuen hienosti tätä perinteistä suomalaisten suhtautumista veteraaneihin ja sodissa kuolleisiin kansalaisiimme "sankarihautojen noidankehäksi". Pääasia siinä on kuitenkin kansalliseen itsetuntoon vetoaminen, ja sitä kautta syyllisyydentunteen synnyttäminen ihmisessä, joka vastustaa sotaa ja ihmiselämän mieletöntä tuhlausta.
Arkipäivän keskustelut, tapausesimerkkeinä esimerkkeinä Ukraina & Palestiina
Suomen asemaa, pasifismia ja kansainvälisiä konflikteja olen myös silloin tällöin päässyt läpikäymään erinäisissä kahvipöytäkeskusteluissa vuosien varrella, ja olen usein kuullut lauseen "ei se meidän elämäämme vaikuta mitä tuolla kaukana tapahtuu". Ukraina on uusi tällä keskustelun saralla, koska se on käytännössä Euroopassa ja suomalaisilla on enemmän tai vähemmän kyseenalainen suhtautuminen (huom. stereotyyppisesti) venäläisiin ja Venäjään/Neuvostoliittoon. Mutta mitä tulee vaikka käynnissä olevaan Palestiinan kansanmurhaan, siitä tehdään järkyttävän mustavalkoinen asetelma, jos siis asiasta edes puhutaan: me vastaan ne, terroristit vastaan itsenäinen valtio, eikä suinkaan surutonta ihmiselämän sekä kulttuurin tuhoamista jonkin itsekkään syyn nimissä.
Joukkovoiman merkitys
Luulisi valtaosan suomalaisista päättäjistä ja kansasta jo historiamme takia olevan mainituissa esimerkeissä ihmisyyden puolella, koska muutkin maat joutuvat antamaan valitettavan usein nykypäivänäkin oman “kansallisen uhrinsa”. Myös sodat kokeneella Euroopalla olisi mahdollisuus ottaa ryhtiliike ja oikeasti ratkaista tai ainakin konkreettisesti auttaa sekä Ukrainaa että Palestiinaa, mutta ei. Tässä näkyy joukkovoiman merkitys: 500 ihmisen mielenosoitus Ukrainan tai Palestiinan puolesta ei ole mitään verrattuna vaikkapa sadan valtion yhteenliittymän oikeasti merkittävään tukeen tai vaikuttaviin toimiin. Mutta ei.
Henkilökohtainen vakaumus
“Mitä itse tekisit, jos..."-asetelma on mielestäni absurdi ja totaalisen järjetön, miksi ylipäänsä joku haluaisi tappaa ilman syytä, myös (typerää inttislangia käyttääkseni) tosipaikan tullen? Se on sotarikos, rikos ihmisyyttä ja elämää vastaan, ihan niin kuin missä tahansa konfliktitilanteessa missä tahansa maailman kolkassa. Typerä niin sanottu "gotcha-kysymys”, jossa ei ole muuta kuin ihmisen saaminen tolaltaan. "Aa-ha, vastasit väärin, mielipiteelläsi ei ole merkitystä".
Kuitenkin oma vastaukseni on aina tuossa tilanteessa: jos minun pitäisi puolustautua niin, että tilanne johtaa hyökkääjän kuolemaan, en tekisi mitään. Ammu. Laseta läpi. Tyhjennä lipas. Tulta. Ja mitä näitä nyt on, toivottavasti se oli sen arvoista. En tätä kirjoittaessani muista kuka filosofi sanoi lauseen, jonka vapaa ja oma muistinvarainen suomennokseni kuuluu suunnilleen: "ihmistä ei ole tehty metsästettäväksi, sen vuoksi ihmisen tappaminen on tarpeetonta" mutta se sopii mielestäni myös tuohon argumenttiin.
Ympärillä olevien ihmisten suhtautuminen
Ylipäänsä tuntuu, että mitä konservatiivisempi keskustelukumppani on arvoiltaan, sitä pelokkaammin tai jopa aggressiivisemmin hän suhtautuu pasifismiin ja aseistakieltäytymiseen. Minun kohdallani aseistakieltäytymiseen on syy hyvin yksinkertainen: en itse halua tappaa mitään elävää olentoa, en millään aseella enkä keinolla, koska arvostan kaikkia elämänmuotoja. Tähänkin tulee varmasti saivartelua missä ikinä aseistakieltäytyjä liikkuukin, että entä itikat ja muut hyönteiset sitten, tai jotain. Oikein hauskoja kommentteja, jolla on minulle ollut todella, todella paljon painoarvoa. Mitä tuohon pelkoon tai jopa aggressiivisuuteen tulee, se on hyvin mielenkiintoinen seikka. En tiedä johtuuko se suomalaisesta isänmaallisuudesta, jonka Linkola myös ottaa hampaisiinsa kirjasessa, vai armeijan olemassaolon ikiaikaisuuden tunteesta, että vielä joskus tulee uusi Talvisota, vielä joskus uusi Simo Häyhä ja kumppanit. Porilaisten marssi. Mieluummin ei ikinä enää, kuvottava ajatus. Ja näinhän sen pitäisi ollakin, miksi kukaan järkevä ihminen haluaisi tappaa toisen kaltaisensa, tai kuolla jonkun vallanhalun tai muun itsekkään halun ajamana? Klassinen pojista tulee armeijassa miehiä-argumentti on myös lähinnä huvittava. Missään muuallako ei pojista kasva miehiä? Itseni on ainakin elämä itsessään, vuosien varrella käydyt koulut ja ympärillä olevat ihmiset lapsuudessa saaneet minusta esiin ihan hyvän miehen. Ei siihen ole piinallista sänkyjen petaamista tai aseita tarvittu.
Loppuun huomio
Loppuun lisäyksenä, koska käsittelin esseessä Pentti Linkolaa ja hänen kirjoitustaan alunperin lähemmäs 70 vuoden takaa, on mielestäni lähes pakollista sanoa, etten kannata Linkolan myöhempiä ajatuksia ja julkilausumia ihmisistä ja esimerkiksi ihmisten määrästä maapallolla, jotka ovat suoranaista fasismia pahimmillaan ja erittäin kiusallisia helpoimmillaan. Linkolasta olen lukenut kaksi elämäkertaa, ja minulle on edelleen hieman epäselvää, miksi niin viisaana pidetty mies katkeroitui vanhoilla päivillään ja käänsi selkänsä täysin ihmiskunnalle. Tässä kohtaa teen ainoan poikkeuksen siihen klassiseen lauseeseen ja omaan sääntööni; taiteilijaa ei voi erottaa taiteestaan.
Lähteet:
Pentti Linkola: Isänmaan ja ihmisen puolesta (Into Kustannus, 2020)
Riitta Kylänpää: Pentti Linkola; Ihminen ja Legenda (Siltala, 2017)
Kuva:
Linkolakuvitus (1).png Kuvitus: Juhis Ranta
