Afganistan on vuosikymmeniä ollut globaalien ja alueellisten valtojen taistelukenttänä. Vuosien kuluessa niin Neuvostoliitto/Venäjä, USA, Iran, Pakistan, Intia, Saudi-Arabia ja muiden länsimaiden joukossa lopulta myös Suomi ovat aseistaneet ja rahoittaneet maan eri aseellisia osapuolia. Tulokset ovat olleet täysin katastrofaalisia ainakin afganistanilaisten kannalta. Lähes 20 vuotta jatkunut sotilaallinen “kriisinhallinta” on osoittautunut kriisiä lietsovaksi.
Julkinen salaisuus on se että Suomen osallistuminen Afganistanin konfliktiin kumpusi ennen kaikkea Suomen omista ulkopoliittisista pyrinnöistä, ennen kaikkea halusta rakentaa läheisempiä turvallisuuspoliittisia suhteita NATO-maihin. Raskaimman hinnan tästä ovat lopulta maksaneet afganistanilaiset.
7. lokakuuta 2001 USA aloitti Afganistanin pommitukset ja käynnisti sotaretken, josta lopulta tuli pidempi kuin Vietnamin sodasta. Sodan kuolonuhrien määrästä ei ole varmaa tietoa, mutta se on varmasti sadoissatuhansissa. Kaksikymmentä vuotta jatkunut konflikti on merkinnyt myös yhtä lailla vakavia vammautumisia, vaikeita psyykkisiä traumoja, tuhottuja koteja ja miljoonia pakenemaan joutuneita ihmisiä.
Afganistanin sota on länsimaille katastrofaalinen epäonnistuminen, jonka taloudellinenkin hinta on ollut massiivinen, joidenkin arvioiden mukaan yli 2000 miljardia dollaria. Tällä summalla olisi todennäköisesti ratkaistu koko joukko todellisia globaaleja ongelmia, mutta länsimaiden, ennen kaikkea tietysti USA:n, poliittinen johto katsoi paremmaksi upottaa rahat länsimaiden sotilaallisen ylivallan todistamiseen, epäonnistuen tässäkin.
Afganistanin sotilaallisen konfliktin pitkittymistä ja lopulta Talebanin voittoa on selittety erilaisilla eksotisoivilla kertomuksilla Afganistanin kulttuurista ja erityispiirteistä. Keskeisimmät selitykset pitkittyneelle konfliktille ja lopulta länsimaiden pystyttämän hallinnon romahdukselle Afganistanissa ovat kuitenkin löydettävissä länsimaiden omasta toiminnasta ja tehdyistä poliittisista valinnoista.
Heti Talebanin vastaisen kampanjan alusta lähtien USA liittoutui paikallisten afganistanilaisten johtajien kanssa, jotka lupasivat mobilisoida aseellisia joukkoja taistelemaan USA:n rinnalla ja puolesta. Monet näistä aseellisista johtohahmoista olivat islamistisen taustan omaavia sotaherroja, jotka olivat syyllistyneet raskaisiin sotarikoksiin 90-luvulla raivonneessa sisällisodassa. Osa USA:n uusista liittolaisista oli tehnyt aiemmin yhteistyötä Talebanin tai jopa Al-Qaidan kanssa, ja monilla oli tiiviit yhteydet Afganistanin oopiumibisnekseen, jonka Taleban oli kieltänyt.
USA:n pommikoneiden ja erikoisjoukkojen tuella nämä CIA:n aseistamat ja rahoittamat puolisotilaalliset joukot voittivat nopeassa tahdissa demoralisoituneet Taleban-joukot, jotka koostuivat suurelta osin pakkovärvätyistä nuorista. Länsimaissa tätä juhlittiin ihmisoikeuksien voittona, ja monet afganistanilaisetkin toivoivat maan saavan uuden mahdollisuuden rauhaan ja demokratiaan.
Harvaa ainakaan länsimaissa kiinnosti Talebanin tappion jälkeinen synkeä todellisuus. USA:n tukemat sotaherrat surmasivat Pohjois-Afganistanissa tuhansittain sotavankeja ja terrorisoivat paikallisia pataanitaustaisia siviilejä pakottaen sadattuhannet pakenemaan kodeistaan.
Huumekaupalla ja korruptiolla rikastuneet kenraalit asustivat vieri vieressä erilaisten länsimaisten organisaatioiden kanssa
Bonnissa 2001 pidetyssä kokouksessa synnytettiin Afganistanille uusi hallitus, jonka johtoon nousi Hamid Karzai, joka oli suurelle yleisölle melko tuntematon, mutta CIA:n pitkäaikainen yhteistyökumppani jo 1980-luvulta lähtien. Hallitukseen enemmistön muodostivat kuitenkin aseellisten ryhmien nimeämät ministerit. Paikallistasolla taas puolisotilaalliset ryhmät asettivat muitta mutkitta omat miehensä eri hallintovirkoihin poliisipäälliköstä opetustoimeen johtajaan, huolimatta siitä, että monet nimitetyistä olivat tunnettuja sotarikollisia ja osa täysin lukutaidottomia.
Virallisen ihmisoikeus- ja demokratiaretoriikan takana uutta Afganistania hallitsikin valtaan nousseiden puolisotilaallisten ryhmittymien mielivalta. Korruptio, nepotismi ja huumekauppa nousivat nopeasti massiiviselle tasolle. Monet puolisotilaalliset komentajat rikastuivat ennennäkemättömällä tavalla ja Kabulin Wazir Akbar Khaniiin nousi uusi muurilla ympäröityjen luksushuviloiden kaupunginosa, kun aiempi köyhä asujaimisto oli väkivalloin häädetty alueelta. Aseistettujen vartijoiden ja yksityisten turvafirmojen tiesulkujen vartioimalla alueella huumekaupalla ja korruptiolla rikastuneet kenraalit asustivat vieri vieressä erilaisten länsimaisten organisaatioiden kanssa.
Länsimaiden suosimat teknokraatit eivät välttämättä olleet korruption suhteen entisiä sissikomentajia parempia. Monet 1970- ja 80-luvuilla maasta paennneet afganistanilaiset, jotka olivat päässeet länsimaihin ja tehneet uraa, palasivat nyt korkeisiin virkoihin. Lähes kaikki näistä sujuvaa englantia ja YK-jargonia puhuvista pukumiehistä piti kuitenkin kaksoiskansalaisuutensa, perheensä ja varsinaisen kotinsa länsimaissa, Beirutissa tai Dubaissa.
Korruption ja huumekaupan ohella sodasta tuli nopeasti keskeinen rikastumisen muoto monille Afganistanin uusille voimahahmoille. Länsimaiden armeijoiden miljardien dollarien Afganistan-vuosibudjetista osansa saivat monet paikalliset komentajat jotka muodostivat länsimaisia joukkoja tukevia puolisotilaallisia ryhmiä tai hoitivat näiden huoltoa. Riskialttiiiden huoltokuljetusten helpottamiseksi nämä komentajat puolestaan maksoivat osan tuotostaan suojelurahoina paikallisille talebaneille.
Periaatteessa länsimaiden tarkoituksena oli pitkällä tähtäimellä siirtää valta vaaleilla valituille siviileille. Käytännössä länsimaat olivat valmiit katsomaan sormien läpi lähes mitä tahansa paikallisten yhteistyökumppaniensa toimia usein vedoten maan tapaan ja takapajuisuuteen. Niinpä säännöllisin väliajoin pidetyistä vaaleista muodostui kerta kerralta merkityksettömämpi näytös, jossa valtaa pitävät ryhmittyvät kisasivat pikemminkin vaalivilpin laajuudesta kuin kansalaisten kannatuksesta.
Neljä kuukautta Talebanin valtaannousun jälkeen Afganistan on keskellä massiivista taloudellista ja inhimillistä katastrofia
Leimallisimmaksi Afganistanin eliitin toiminnassa muodostui lopulta lähes täydellinen rankaisemattomuus. Monien keskeisten toimijoiden syyllisyys massiiviseen korruptioon, huumekauppaan, raiskauksiin ja murhiin oli julkista tietoa, mutta julki tulleet tapaukset eivät johtaneet muuhun kuin mahdollisesti syyllisen väliaikaiseen siirtymiseen sivummalle.
Kun USA päätti lopulta vetäytyä Afganistanista, päätös tehtiin juuri afganistanilaisia kuulematta. Talebanin ja USA:n välinen helmikuussa 2020 tehty vetäytymissopimus jätti Afganistanin hallituksen neuvottelujen ulkopuolelle. Vaikka virallisen selityksen mukaan sopimusta olisi pitänyt seurata afganistanilaisten välinen rauhanneuvottelu, taistelujen kiihtyminen Afganistanissa ei saanut USA:ta hidastamaan, vaan pikemminkin nopeuttamaan vetäytymistä.
Kun Afganistanin hallinto lopulta elokuussa romahti, kyse ei ollut niinkään Talebanin vahvuudesta. Hallitus vain oli menettänyt aikaa sitten niin kansalaisten luottamuksen kuin sisäisen toimintakykynsä, jos niitä oli koskaan ollutkaan.
Neljä kuukautta Talebanin valtaannousun jälkeen Afganistan on keskellä massiivista taloudellista ja inhimillistä katastrofia. Yli puolet kansasta näkee nälkää. Maata koettelee vaikea kuivuuskausi ja ilmastonmuutoksen seurauksena maanviljelyn mahdollisuudet ovat heikentyneet. Länsimaiden avun katkettua talous on romahtanut ja pankit käytännössä konkurssissa. Avustusjärjestöt yrittävät estää pahimman ja pelastaa ihmishenkiä. Talebanin kyky rakentaa maahan toimiva hallinto on osoittautunut varsin vajavaiseksi ja järjestö pystyy hädin tuskin maksamaan omille taistelijoilleen. Katastrofin keskellä monet talebanit näyttävät keskittyvän ultrakonservatiivisten määräysten toimeenpanoon tai poliittisten vastustajien jahtaamiseen. Vanhan hallinnon romahdus ei ole myöskään lopettanut sotaa. Ultraislamistisen ISIS:in pommit ovat vaatineet viime kuukausina satoja kuolonuhreja, ja toisaalta pääosin tadzikkiväestöä edustavan maltillisemman islamistisen NRF:n sissit ovat antaneet merkkejä itsestään eri puolilla Pohjois-Afganistania. Shiialaisen hazaravähemmistön keskuudessa aseellisen vastarinnan aktivoitumisesta on myös merkkejä.
Naiset ovat epäilemättä Talebanin valtaannousun suurimpia häviäjiä. Edellisen hallituksen aikanakin naisten asema Afganistanissa oli heikko, mutta Taleban on suurelta osin vienyt naisten mahdollisuudet opiskeluun ja omaan toimeentuloon. Naisten protestit ja vastarinta ovat jatkuneet eri muodoissaan elokuusta lähtien erilaisista tukahduttamistoimista huolimatta. Naisaktivisteja on surmattu ja monet piileskelevät tai ovat paenneet, mutta monilla työnsä menettäneillä naisilla ei ole enää juuri hävittävää.
Toisaalta taloudellisen katastrofin oloissa Talebanin on turvauduttava joidenkin väestönosien häikäilemättömään sortoon voidakseen palkita jotenkin omia ydinkannattajiaan. Tässä valossa naispuolisten työntekijöiden erottaminen on nähtävä Talebanin toimena työpaikkojen järjestämiseksi omille tukijoilleen. Eri puolilla maata toteutetut tuhansien hazaravähemmistöön kuuluvien maanviljelijöiden häädöt palvelevat samaa tarkoitusta.
Tie rauhaan ja jälleenrakennukseen Afganistanissa näyttää nyt vielä vaikeammalta kuin ennen. Sen voivat rakentaa lopulta vain afganistanilaiset itse. Uusi sotilaallinen interventio on viimeinen asia, jota maa nyt kaipaa. Varmaa on sekin, että Afganistanin rauhaa ei edistä minkään aseelliseen voimaan nojaavan osapuolen legitimointi, oli se sitten Taleban tai sitä vastustavat ryhmät. Kansainvälistä tunnustusta näille tahoille tulee antaa vain siinä suhteessa, kuin ne voivat jatkossa sitoutua ihmisoikeuksiin ja siirtymään kohti demokratiaa ja rauhaa.
Aseettomien nais- ja ihmisoikeusaktivistien tukeminen, humanitaarinen apu afganistanilaisten siviilien pelastamiseksi sekä pakolaisten vastaanottaminen ja avustaminen ovat toimia, joihin niin virallisen Suomen kuin jokaisen meistä olisi syytä sitoutua.
TEKSTI JA KUVA: Reko Ravela