Jacques Ellul pyrki ajattelussaan murtamaa teologisen perinteen, jossa väkivalta oikeutetaan kristinuskon kustannuksella. Ellulille Jumalan sanan toteuttaminen ei käy yhteen tappamisen kanssa – missään yhteydessä. Artikkeli esittelee Ellulin kristillisen pasifismin kulmakiviä.
Teksti: Vili Nurmi
Kuvitus: Sofia Kivistö
Ranskalainen filosofi, sosiologi sekä maallikko teologi Jacques Ellul (1912–1994) tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriitikkona, joka pureutui analyyseissaan muun muassa teknologian ja propagandan luonteisiin. Kenties tunnetuimmassa teoksessaan The Technological Society (1954), Ellul esittelee ymmärryksensä teknologian luonteesta, jonka hän argumentoi olevan puhtaan deterministinen; teknologia ei ole neutraali työkalu – sitä ohjaa ja kehittää sen oma olemus. Martin Heideggerin (1889–1976) tapaan Ellul katsoo, että teknologia päätyy jäsentämään olemistamme, jolloin erkaannumme elämän todellisesta merkityksestä.
Ellul oli myös kristitty. Kristinuskolla oli hyvinkin keskeinen rooli Ellulin ajattelussa, oli kyse sitten oikeudenmukaisuudesta tai väkivallattomuudesta. Ellulin teologisissa kirjoituksissa heijastuvat olennaisesti myös hänen vakaumuksensa pasifistiset ja anarkistiset ulottuvuudet. Hänen teologiaansa vaikuttivat erityisesti sveitsiläisteologi Karl Barth (1886–1968) sekä eksistentialismin isänäkin tunnettu Søren Kierkegaard (1813–1855).
Kysymys kristinuskon väkivaltaisuudesta
Ellulin ajattelussa kristittynä oleminen asettuu aktiiviseksi pyrkimykseksi väkivallattomuuteen, eikä kristityn tulisi osallistua hänen mukaansa missään tilanteessa väkivaltaisiin yhteydenottoihin. Alkukristittyjen tapaan kristityn velvollisuus on kieltäytyä aseista ja toimia väkivaltaisten ideologien kitkemiseksi.
Olennaisesti on syytä esittää kysymys: Jos kristinuskon ydin on lähimmäisen rakkaudessa ja väkivallattomuudessa, miksi sitten kristinuskon historia on täynnä väkivaltaa? Ellulin mukaan kristinuskon historian väkivaltaisuus voidaan selittää sen sekoittumisella historiassa kulloinkin vallinneisiin ideologioihin. Antiikin Roomassa vallan siirtyessä kristityille, siirtyivät myös Rooman militaariset instituutiot. Tämä tarkoitti myös kristillisen teologian kannalta kaikessa mielettömyydessään tarvetta oikeuttaa hallinnon harjoittama väkivalta. Syntyi käsitys oikeutetusta sodasta, jonka pioneerina voidaan pitää kirkkoisä Augustinusta (354–430).
Edellä kuvattu hetki näyttäytyy Ellulille murroksena teologian ja väkivallan välisessä suhteessa. Poliittiset ongelmat voitiin ratkaista teologian kustannuksella ympäröivästä ideologiasta otaksutuin toimintamallein. Ellulin mukaan sama logiikka seuraa nyky-yhteiskuntaa: oli kyse sitten kapitalismista, kommunismista tai nationalismista, väkivalta antaa “yksinkertaisen” ratkaisun monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Elullille väkivalta näyttäytyykin kaikkien kristillisten ideaalien hylkäämisenä. “Älä tapa” muuttuu löyhäksi ohjenuoraksi, joka hylätään tarpeen vaatiessa.
Alkukristittyjen tapaan kristityn velvollisuus on kieltäytyä aseista ja toimia väkivaltaisten ideologien kitkemiseksi
Olennaisesti Ellul katsoo teologiassaan – Barthin tapaan – Jumalan olevan täydellisen eroavainen ihmiseen. Näin ollen ideologiat muodostuvat eräänlaisiksi epäjumaliksi, jotka sivuuttavat ihmisen todellisen alkuperän, samalla asettaen ihmisen kaiken mitaksi. Ellulille ja Barthille Jumalasta voidaan puhua ainoastaan ilmoituksen kautta, joka taas edellyttää kriittistä suhtautumista ideologioihin.
Väkivallan kierre ja sen logiikka Ellulin ajattelussa
Miten Ellul sitten käsittää väkivallan luonteen? Väkivallassa on kysymys Ellullille vallan laista. Mielenkiintoisesti hänelle väkivalta kytkeytyy osaltaan ihmisen syntisyyteen, mutta myös yhteisöjen olemassaolon luonteeseen.
Ellul näkee väkivallan jatkuvana ja vastavuoroisena. Kun subjekti omaksuu väkivallan, tulee väkivallasta “käytännöllisin” toimintamalli kyseiseen tilanteeseen. Subjektin käyttäessä väkivaltaa syntyy kierre, kun toinen osapuoli vastaa väkivallalla väkivaltaan. Ellul ei tee väkivallan käyttöä koskien erottelua; hänelle väkivaltaa luonnehtii sen identtisyys. Väkivallan muotoja ei voida erottaa, sillä sen taustalla ovat Ellulin mukaan samat logiikat. Näin ollen Ellulille väkivalta johtaa aina takaisin itseensä, ruokkien väkivallan kierrettä, lopulta väkivalta vain siis syventää jo olemassa olevia konflikteja. Ellul katsoo, että väkivaltaa käyttävä taho pyrkii aina oikeuttamaan käyttämänsä väkivallan, kristinuskon kontekstissa esimerkiksi teologisin perustein. Voimme nähdä tämän esimerkiksi Moskovan patriarkka Kirillin siunatessa Venäjän sotatoimet Ukrainassa.
Kristillinen realismi ja väkivallattomuuden velvoite
Teoksessaan Violence: Reflections from a Christian Perspective (1969) Ellul pyrkii hahmottelemaan miten kristityn tulisi suhtautua väkivaltaan. Hän uskookin, että kristinusko voi vapauttaa ihmisen väkivallasta. Mitä Ellul tarkoittaa tällä?
Ellulin ydinajatukseksi muodostuu hänen näkemyksensä kristillisestä realismista, joka merkitsee erityisesti idealismin hylkäämistä. Idealismin ongelma Ellulin mukaan kumpuaa sen taipumuksesta sivuuttaa ihmisen epätäydellisyys ja syntisyys. Samalla idealismi päätyy mystifioimaan väkivaltaa, jolloin väkivallasta katoaa sen kauheus ihmistä kohtaan. Karkeasti kristillinen realismi tarkoittaa Ellulille asioiden näkemistä sellaisina kuin ne ovat. Se on vaatimus ihmiselle ymmärtää, miksi hän toimii kuten toimii – nähdä omien tekojensa seuraukset, havahtua väkivallan lakeihin.
Ellul peräänkuuluttaakin kristityiltä jatkuvaa väkivallattomuuteen pyrkivää toimintaa, joka tarkoittaa myös ideologioiden hylkäämistä. Hänen kritiikkinsä on suunnattu erityisesti 1900-luvun aikalaiskontekstiin, jossa kristityt osallistuivat useisiin väkivaltaisiin vallankumouksiin ja aseellisiin kamppailuihin. Väkivaltaiset vallankumoukset voivat toki kummuta oikeutetuista syistä, mutta kuitenkin ne perustuvat väkivaltaan, jolloin ne johtavat väistämättä uusiin väkivaltaisiin rakenteisiin.
Kristityn tulee siis ymmärtää väkivallan maalliset ja ideologiset syyt, jolloin hän kykenee erottamaan ne Jumalan valtakunnan arvoista. Ymmärtäessään, että ihmisen sijasta Jumala on olemassaolon Herra, kristitty voi havahtua siihen, ettei väkivaltaa voida milloinkaan oikeuttaa Jumalan nimissä. Ellulin kristillinen realismi ei kuitenkaan tarkoita sitä, että subjektin tulisi heittäytyä passiiviseksi suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Kyse on vaatimuksesta elää kuten on opetettu evankeliumeissa, rakastaa vihollisiaan kuten lähimmäisiään, sekä tunnustaa ihmisten yhtäläinen arvo ja erillisyys Jumalaan nähden. Kristittyjen tulee vastustaa sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, niinkin radikaalisti, että usko heijastuu konkreettisiksi teoiksi. Väkivallattomuus voidaan eräällä tavalla nähdä hermeneuttisena ymmärryksensä väkivallan luonnosta, jossa kristitty tunnistaa väkivallan luonteen Jumalan valtakunnasta erkaantumisena. Lopulta väkivallattomuus on Ellulille olemassaolon velvoite, kutsu rakastaa kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Tässä hän tulee hyvin lähelle italialaisen hermeneutikko Gianni Vattimon (1936–2023) ymmärrystä kristillisyyden ytimestä lähimmäisen rakkautena ja väkivallattomuutena.
Ellulin teos Violence: Reflections from a Christian Perspective on nimensä mukaisesti kristityn henkilökohtaista reflektiota ja tilintekoa toisille kristityille väkivallan pahuudesta. Teologisen viestin lisäksi Ellulin ajatuksilla voidaan nähdä painoarvoa myöskin kristillisen paradigman ulkopuolella: väkivallattomuus on olemassaolon velvoite. Subjektin tunnistaessa väkivallan olemuksen, ymmärtää hän väkivallattomuuden voiman ainoana mahdollisuutena rauhaan. Ellulin pasifismissa väkivallattomuus voidaankin ymmärtää keinona purkaa väkivallan itseään ruokkiva logiikka, joka edellyttää ymmärrystä väkivallan olemuksesta.
