Antiikin aikana sota, alistaminen ja väkivalta olivat tavallisia. Siitä huolimatta sieltä voi löytää erilaisia rauhan käsityksiä ja ajatuksia. Ateenalaista ja hellenististä käsitystä maailmasta haastoivat etenkin kristillisten kirkkojen johtajat. Silti, narratiivi kristillisen opin syvästä pasifismista on historiantutkimuksen valossa osoittautunut liioitteluksi.
Teksti: Tuukka Korpinen
Kuvitus: Sofia Kivistö
Antiikin Kreikan tunnetuimmat filosofit ovat olleet kansalaisia, vapaita miehiä ja näin ollen myös sotilaita. Kreikan saarivaltioissa miesten kaksivuotinen sotapalvelus oli tapa säilyttää vallitseva yhteiskuntajärjestelmä. Järjestelmällisen asevelvollisuuden syntyhistoria osuukin kohtuullisen hyvin yhteen länsimaisen filosofian syntyhistorian kanssa.
Jo Platon tuo ilmi teoksessaan Valtio, että väkivallalla on yhteiskunnassa erityinen rooli. Platonin yhteiskunnassa väkivalta oli varattu sotilasluokalle ja sotilaskoulutusta ei tulisi missään tapauksessa antaa tuottajaluokalle. Platonin yhteiskunta perustuukin hierarkiaan filosofikuninkaiden, sotilasluokan ja tuottajien välillä. Platonille kyse oli jokaisen ihmisen sielun kykyjen hyödyntämisestä parhaalla mahdollisella tavalla.
Aristoteles piti sotaa osana luonnon järjestystä. Aristoteleen näkemys oli karusti se, että sota syttyy, kun alistettavaksi tarkoitettu ei suostu alistumaan. Sodan, alistamisen ja väkivallan tavallisuudesta huolimatta antiikissa tunnustettiin erilaisia rauhan käsitteitä, niistä tärkeimpänä oli kuitenkin stoalainen mielen rauha ja tyyneys. Rauha oli asia, jonka yksilö saavutti menemällä virran mukana ja hyväksymällä vallitsevat olosuhteet. Maallinen rauha ja yhtä lailla väkivallattomuus olivat jopa mytologisia käsitteitä, ne olivat osa vain Jumalten asumaa menneisyyttä ja fiktiivistä tulevaisuuden valtiota. Tässäkin kontekstissa rauha saavutettiin seuraamalla omaa osaa hierarkiassa.
Ateenalaista ja hellenististä käsitystä maailmasta lähtivät kuitenkin haastamaan kristillisten kirkkojen johtavat ajattelijat eli kirkkoisät. Harmikseni joudun heti aluksi toteamaan, että narratiivi kristillisen opin syvästä pasifistisesta pohjasta on historiantutkimuksen valossa paljastunut liioitteluksi. Onkin esitetty, että valtaosa alkukirkon pasifismista selittyy kristinuskon ja Rooman valtakunnan hallinnon välisellä kitkalla.
Raamatusta löytyy useita sotilaan ammattia harjoittavia kristittyjä, kuten tarina, jossa Jeesus parantaa roomalaisen sadanpäämiehen palvelijan. Jeesus ei vaadi tätä sotapäällikköä luopumaan ammatistaan vaan kehuu päällikön uskon vahvuutta tämän kertoessa uskovansa Jeesuksen sanan riittävän parantamaan palvelijan. Luukkaan evankeliumissa 3:14 Jeesus taas kehottaa hänen neuvoaan hakevia sotilaita olemaan tyytyväisiä palkkaansa ja olemaan ryöväämättä ketään.
Alkukirkon alkuvaiheissa kristittyjä ei edes erityisesti haluttu Rooman armeijaan koska valtaosalla ei ollut Rooman kansalaisuutta. Vasta 212 jaa. Rooman kansalaisuus ulotettiin orjiin ja kristittyjä alkoi laajemmin valua Rooman armeijan palvelukseen. Viimeisetkin valtion ja valtavirtaisen kristinuskon väliset ristiriidat ratkesivat Rooman omaksuessa kristinuskon valtionuskonnoksi 390 jaa.
Ennen kristinuskon normalisoitumista Roomassa, kohtasivat kristityt vainoja ja joutuivat kokoontumaan salassa. Samalla useat kirkkoisät muovasivat suhdettaan sotaan ja ympäröivään yhteiskuntaan.
Klemens Aleksandrialainen (150–211 jaa.)
Pyhä Klemens Aleksandrialainen tai latinalaiselta nimeltään Titus Flavius Clemens oli kreikkalainen kristinuskoon kääntynyt kristillinen filosofi ja apologeetta. Hänestä tuli Aleksandrian kristillisen katekumeenikoulun johtaja, koulun perustajan Pantaenuksen kuoltua.
Klemens lähtökohtaisesti hyväksyi sotilaan ammatin ja piti jokaisen kristityn tehtävänä löytää Jumala oman elämänsä olosuhteista. Kristittyjen tuli hänen mukaansa elää nöyrästi paljasjalkaisina, mutta sotilaana toimivat kristityt saivat hänen mielestään käyttää kenkiä. Hän käytti teologisessa ajattelussaan sotilaallisia metaforia. Klemens näki kristityt Jumalan omana sotajoukkona. Kristittyjen tehtävä oli taistella pahaa vastaan rukouksin ja hengellisin asein.
Kristittyjen tuli vaalia rauhaa, mutta myös valmistella yhteiskuntaa mahdollista sotilaallista konfliktia varten. Jumala kutsui ihmistä tekemään osansa maailmassa ja jos jonkun kristityn osaksi oli tulla juuri sotilaaksi hänen tuli siinä noudattaa parhaansa mukaan kristillisiä hyveitä. Kristittyjen piti kuitenkin kieltäytyä viattomien surmaamisesta ja keisarikultin palvonnasta.
Origenes (185–254 jaa.)
Origeneen syntyhistoriasta ei tiedetä merkittävästi. Kristillisen kirkkohistorioitsija Eusebiuksen mukaan hän toimi Clemensin oppilaana. Origenes vei Clemensin eettistä ajattelua vielä pidemmälle ja kielsi kristittyjä kokonaan listautumasta Rooman armeijaan. Teoksessa Contra Celsos hän vastaa Antiikin platonisti filosofi Kelsoksen kritiikkiin. Kelsoksen mukaan Rooman valtakunta romahtaisi barbaarien hyökkäysten alle, jos se omaksuisi kristillisen pasifistisen opin. Origenes kuitenkin kiisti tämän ja sanoi kristittyjen muodostavan Rooman suojaksi erityisen rukoilevan armeijan. Origenes myös arvosti Rooman asettamaa rauhaa ja näki sen olleen hyödyllinen kristinuskon leviämiselle.
Origeneen teologia ei kuitenkaan kategorisesti vastusta sotaa ja kristittyjen tulikin rukoilla hyvien soturien voittoa pahojen yli. Syy sille miksi kristittyjen tuli irtisanoutua tappamisesta ja väkivallasta liittyi heidän erityiseen uskonnolliseen asemaansa. Heillä oli asema kirkossaan Jumalan palveluksessa. Samoin perustein Origenes vastusti myös kristittyjä ottamasta julkista virkaa.
Tertullianus (160–220 jaa.)
Tertullianus on Karthagossa syntynyt kristillinen teologi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristittyjä vaan hän kääntyi kristityksi myöhemmin kohdattuaan sen edustajia ensimmäisen kerran matkallaan Roomassa. Hänet tunnetaan monipuolisesti kristinuskoa kuvailevista kirjallisista tuotoksistaan. Tertullianuksen teologinen tuotanto voidaan jakaa kahteen karkeaan luokkaan. Hänen ensimmäiset kirjoituksensa edustavat valtavirtaista kristinuskoa, kun taas myöhemmin hän kääntyi kannattamaan Montalaisuudeksi kutsuttua vähemmistöön jäänyttä oppia. Montanalaisuudessa vaadittiin kristityiltä askeettista elämäntapaa, ja vastustettiin Piispojen erityisasemaa.
Tertullianuksen pasifistiset asenteet nousevat esiin hänen teoksissaan De idolatria, (Harhaopista) ja De Corona militis, (Sotilaallisesta seppeleestä). Erityisesti De idolatria teoksen ajoituksesta käydään kiistelyä, mutta se voidaan sisältönsä perusteella tulkita edustavan enemmän Montalaisuutta. De corona militis on taas selvästi kirjoitettu Tertullianuksen siirryttyä täysin Montanalaisuuden piiriin.
De idolatriassa Tertullianus kieltää kristittyjä palvelemasta Rooman armeijassa, silloinkin kun heidän ei tarvitsisi uhrata keisarille tai muille jumalille tai toimeenpanna kidutus- ja kuolemantuomioita. Kristinuskoon kääntyneille sotilaille jää Tertullianuksen mielestä vaihtoehdoiksi vain irtisanoutua tai kärsiä marttyyrikuolema niskoittelusta.
Tertullianus onkin kristinuskon piirissä syntyneistä pasifistisista ajattelijoista luultavasti tunnetuin. Tertullianuksen pasifismin perustaksi voidaan analysoida viha maallista maailmaa ja sen sisältämää kärsimystä kohtaan.
Alkukirkon kristityille pasifismin juurisyy oli luottamus maailman pikaiseen loppumiseen ja Jeesuksen toiseen paluuseen. Kristillinen pasifismi on kuitenkin kulkenut aina valtakirkkojen rinnalla. Moderni kristinusko myös usein tukeutuu kirkkoisien teksteihin, ja ei siten ole yllättävää, että kristilliset pasifistit tukeutuvat omiin muinaisiin esikuviinsa.
Bysantin pasifistit - Roomalaista militarismia vastustamassa
Ajatuksen ituja -palstalla esitellään filosofien ja muiden ajattelijoiden kirjoituksia, ajatuksia ja tekoja, jotka liittyvät antimilitarismiin ja militarismiin, sotaan ja rauhaan, aktivismiin ja tottelemattomuuteen.
Kuvitus: Sofia Kivistö
Kuvatiedosto: Tertullianus_Aristoteles_Clement-of-Alexandria-kuvitus_SofiaKivisto.pdf
